syys 272014
 
salieri

Antonio Salieri

Mozart ei ollut keskinkertainen. Salieri taisi olla sitä, ainakin tuon loistavan Milos Formanin elokuvan mukaan. Tuo tsekkiläinen ohjaaja elää edelleen ja tekee filmejä. Viimeinen tuotos ilmestyi muutama vuosi sitten. Ohjaajat harvemmin jäävät eläkkeelle, koska luovuus ei vähene ikääntyessä. Visuaalinen hahmottaminen ei taida kaipaa lähimuistia. Olen itse hyvä esimerkki tuosta logiikasta ja ajattelusta. Kuljen kameran kanssa aika usein lähimetsässä ja en aina edes muista miten sinne olen joutunut;-). Se ei haittaa, koska visuaalinen ympäristön hahmottaminen on vain ikääntyessä parantunut. Ideoita pursuaa, mutta ne on pakko kirjata välittömästi muistiin jonnekin.

Minun piti puhua keskinkertaisuudesta. Todellisuudessahan sellaista ei ole edes olemassa. Se on vain määre, joka on vähän kaikkea. Mutta jos löytäisimme keskinkertaisen ihmisen, niin samalla löytäisimme maailman onnellisimman ihmisen. Keskinkertaisella kulkijalla ei ole paineita, mikäli hän ymmärtää olevansa keskinkertainen ja hyväksyy asian. Mehän halusimme olla kaikki viisaita ja älykkäitä, mutta huipulla on yllättävän vähän tilaa. Ja sekin tila käytetään toisten alas tyrkkimiseen. Osaansa tyytyväisellä keskinkertaisella ei ole tarvetta tähän. Ympäristö ei edes oleta sinun hallitsevan kaikkea mahdollista. Jos olet syntynyt viisautta päässäsi, niin sinun pitäisi tietää jokaisen planeetan pintalämpötila ja keskustella viime vuosisadan ehkä maineikkaamman filosofin Ludwig Wittgensteinin kirjoituksista, kuin juttelisit ulkohuussin seinällä olevalle Nykäsen Matin isokokoiselle lakanalle. Keskinkertaiselta ei kukaan kysy mitään, koska on oletettavaa, että hän ei tiedä kuitenkaan vastausta. Keskinkertainen saa kulkea rauhassa, hänen askeleensa ovat tasaiset ja niiden kopinassa on tyytyväisen elämän kaiku.

Ainoa ongelma minkä keskinkertainen ihminen voi elämässään kohdata on pelko, että hänen luokituksensa putoaa jossain vaiheessa pykälää alemmaksi. Se on harmitus, joka tulee luultavasti vasta siinä iässä, kun ajatukset ovat jo kohdistuneet virtsaamisongelmiin. Jossain mielessä keskinkertaisuus on siis täydellinen olotila.

huhti 012010
 

Antonio Salieri on pakahduttavan keskinkertainen säveltäjä Milos Formanin loistavassa elokuvassa Amadeus. Tuo vähemmän ylevä teema kulkee tarinan taustalla, mutta on muutama kohta, jossa sen taakka nujertaa Antonion – ainakin hetkeksi. Elokuva alkaa mielisairaalasta, jossa Salieri on hoidettavana. Häntä tulee katsomaan pastori, jolle säveltäjä soittaa omia kappaleitaan. Papin on esityksen jälkeen myönnettävä, että hän ei tunne niitä. Mutta kun Salieri soittaa Mozartia, niin pastorin ilme kirkastuu. Salierin elämä on loppupuolella ja kukaan ei tunne hänen säveltämäänsä musiikkia, mutta hänen pahimman kilpailijansa teokset ovat jääneet elämään. Tämän täytyy olla melko musertavaa. Ja tästä hetkestä varsinainen elokuva lähtee liikkeelle. Salieri alkaa kertomaan kirkonmiehelle elämänsä mittaista tarinaa, jossa tuota keskinkertaisuutta tarkastellaan aikalaisen ja nerokkaimman säveltäjän Mozartin jättimäistä hahmoa vasten. Ensimmäisen kerran tuo vertailu tapahtuu pubissa, jossa Mozart improvisoi Salierin sävellystä ja lopputuloksena on muunnelma, jonka tunkkaisuus on vaihtunut Mozartimaiseen älykkääseen leikittelyyn. Lopullinen isku vyön alle tulee, kun Mozartin aviopuoliso Constanze tuo hänen silmäiltäväkseen miehensä partituureja. Salier käy niitä lävitse sivu sivulta ja kuulee sisällään musiikin, johon hänen taitonsa eivät tule koskaan yltämään. Varmaan kauhea tilanne tajuta olevansa koko loppuelämänsä keskinkertainen säveltäjä. Eipä ihme, että mykistyneen ilmeen lisäksi partituurit leviävät lattialle.

Mutta mitä on keskinkertaisuus, kun tarkoitamme sillä oman lajimme edustajaa ? Jos olemme oikein tarkkoja, niin sellaista ei voi olla edes olemassa. Tuo termi sopii hyvin matemaattisesti lasketuille arvoille, joita voidaan mitata ja lokeroida niin, että saadaan tarkka lukema. Mutta miten voidaan määritellään tarkasti ihmisen keskinkertaisuus? Vain epämääräisesti arvioimalla ja sekään ei ole reilua tuota yksilö kohtaan, jota sanotaan keskinkertaiseksi ihmiseksi. Mutta jos se hyväksytään epämääräisenä käsitteenä, niin mitä se pitää silloin sisällään? Onko keskinkertaisuus mukava olotila, jonka pehmeässä ja turvallisessa sylissä ei huomaa vaatia itseltään mitään ylimääräistä. Laiskan ihmisen paratiisi? Oletan siis, että keskinkertainen ihminen ei haluakaan olla keskimäärin mitään muuta. Brittiläinen Satiirikko Max Beerbohm on sanonut, että ”keskinkertainen voi luottaa siihen, että hänen tekee aina parhaansa”. Ongelmaksi se muodostuu vasta silloin, jos huomaat olevasi jollain lailla lahjakas esim. osaat säveltää, kirjoittaa tai maalata tauluja. Silloin löytyykin jo mukavasti vertailukohtia, joihin voi rinnastaa itsensä. Keskinkertaisuuden ympärille rakennettu mukava laiskanlinna joutuu äkkiä keskelle maanjäristystä. Tosin en tiedä, että voiko tällaista henkilöä edes sanoa enää keskinkertaiseksi. Tai sitten hän on vain siirtynyt tuon käsitteen seuraavalle tasolle. Ihminen on aina suhteessa johonkin keskinkertainen, joten siihen pitäisi kaiketi sisältyä kaikki se, joka tulee vastaan elämän aikana. Tämä mutkistaa koko käsityksen merkitystä. Vielä kun lisätään, että jokaisella meissä on joku vahvuus, niin se rikkoo lopullisesti ajatuksen keskinkertaisuudesta. Ehkä se on tosiaan käsitteenä hyvä jättää sinne, missä voidaan luvuilla laskea keskiarvoja. Ja kun olen melko keskinkertainen ajattelija, niin en uskalla edes lähteä pohtimaan tämän enempää tuota eteeni avautuvaa hetteikköä.

Aloitimme Salierista ja lopetamme myös häneen. Antonio Salieri on jäänyt musiikin historiaan arvostettuna säveltäjänä, jonka oppilaisiin kuului Beethoven, Schubert ja Lizt. Nuo ovat niin kelpo muusikkoja, että on vaikeaa kuvitella, että heitä olisi opettanut joku keskinkertainen säveltäjä. Sitähän hän ei tosiaankaan ollut. Keisari Frans Joosef II palkkasi hänet jo nuorena miehenä hovimuusikokseen. Vuonna 1774 hänet valittiin hovisäveltäjäksi ja muutamaa vuotta myöhemmin keisarilliseksi kapellimestariksi. Hänen suojelijoinaan oli oopperasäveltäjät Gluck ja Mestassio. Aika mukavia saavutuksia keskinkertaiselta säveltäjältä.

Vaikka Amadeus-elokuva onkin Milos Formanin fiktiivinen näkemys Salierin elämästä, niin siinä on ripaus tottakin. Mozartin kuoltua alkoivat tarinat kulkea suusta suuhun. Huhuttiin, että Salieri olisi murhannut Amadeuksen. Tämän perusteella on syntynyt käsitys, jonka mukaan Salieri olisi ollut kateellinen Mozartille. Todellisuudessa hän kuitenkin esitytti jopa joitain Amadeuksen teoksia säveltaiteilijayhdistyksen kokouksissa. Joten Salierin elämä ja ura säveltäjänä eteni luultavasti omiin kykyihin luottaen, ilman alinomaista ajatusta, että hän olisi vain keskinkertainen säveltäjä.