elo 182016
 

IMG_20160805_133212Olen huomannut, että ikääntyessä visuaalinen herkkyys tuntuu raivaavan yhä enemmän tilaa itselleen. Samalla myös laajojen kuvakohteiden tilalle on tullut tarve etsiä yksityiskohtia. Jotenkin tuntuu, että todellisuus on silloin jopa paremmin läsnä. Hyvä kuva ei synny vain sisällön kautta, vaan sommittelun ja rytmiikan. Vaikka kuvassa olisi maailman kaunein maisema, niin sen arvo jää dokumentoinnin asteelle ilman edellä mainittuja elementtejä. Mutta toki kauneudellakin on oma itseisarvonsa, en sitä toki kiellä. Minusta kuvapinnan sommittelu ja myös rakastamani minimalismi kulkevat rinnakkain. Siinä kuvan rakenteeseen liittyvät tekijät ovat etusijalla. Esimerkiksi minimalistisessa teoksessa itse aihe on alisteinen. Se on lähinnä ”kehys” kuvan merkityksen synnyttävälle rytmiikalle.  

IMG_20160805_133229Kävin keväällä Ateneumissa katsomassa ehkä maailman kuuluisimman valokuvaajan Henri Cartier-Bressonin töitä. Hänen kuviinsa yhdistetään myös tuo tuttu ”ratkaiseva hetki” -käsite. Hänelle tuo hetki ei ollut kuitenkaan pelkästään tapahtumien huippuhetki vaan pikemminkin kuvan geometriaan ja tilallisuuteen liittyvä sommitteluperiaate. Näyttelykuvia oli todella paljon ja ne huonommatkin oli otettu mukaan. Toki sieltä tuli poimittua ne suosikit parin tunnin mittaisen museokierroksen aikana. Kun jälkikäteen olen muistellut valokuvia, niin tuloksena on lähinnä kaaos. Vähän olisi ollut siinäkin näyttelyssä todellakin se parempi vaihtoehto.  

Hanna-Leena Iskaniuksen näyttely Tuusulan Rantatien galleriassa oli saanut nimekseen ”momento” ja siinä ei ollut yhtään liikaa teoksia. Niitä on juuri sen verran, että ne on helppo palauttaa mieleensä ja arvioida niitä yhä uudelleen. ”Maaginen hetki ja siitä syntyvä oivallus” ovat keskeiset sanat töiden takana. Oivallusta ei voi tietenkään sivuuttaa, kun puhutaan luovuudesta. Nuo maagiset hetket  on vangittu valokuviin ja öljyväritöihin. Peräseinän kaksi suurta abstraktia maalausta vievät ensimmäiseksi huomion. Jäin miettimään paikalta lähtiessäni, että kuinka paljon työn koko merkitsee, kun arvioi taiteilijan käden jälkiä. Kokohan ei toki ole suinkaan luovuuden synonyymi, sehän vain vaatii tarpeeksi suuren taustan ja ehkä vähän enemmän työtunteja ja paljon väriä. Sitten tuli mieleen valokuvaaja Nick Brandt ja hänen Afrikassa kuvaamansa eläinkuvat, jotka olivat esillä Salon Veturitallissa reilu vuosi sitten. Suurimmat kuvat olivat varmaan kolme metriä korkeita ja näyttely oli laajuudeltaan vain muutaman kymmenen kuvaa. Koko oli nyt ratkaiseva. Vaikka se ei tuonut kuvien sommittelua ja taustalla olevaa taiteilijan luovuutta lähemmäksi katsojaa, niin se pisti tutkimaan töitä tarkemmin. Samalla yksityiskohdat saavat uutta arvoa. Siinä oli sen merkitys.  

IMG_20160805_133235Ei-esittävä taide antaa enemmän tilaa katsojalle. Toki se vaatii mielen täydellistä tyhjentämistä ja teoksien kohtaamista avoimin mielin. Esittävän taiteen ongelmana on toisto; maalataan niitä samoja näreitä ja järvimaisemia. Realismi on jossain mielessä se tylsin taidesuuntaus, vaikka toki sieltäkin löytyy todella paljon suosikkejani. Toisaalta, onko realismia edes taiteessa olemassa? Onhan maalaus tai valokuva aina oman mielen prosessin tuote. Kun osa ympäristöstä  rajataan kehyksien sisään, kuten esimerkiksi valokuvassa, niin se ei suinkaan kerro enää virheetöntä tarinaa. Kävin katsomassa muutama päivä ennen Iskaniuksen näyttelyä Riihimäen kirjaston Samuli Parosen salissa olleita erään paikkakunnan taiteilijan maalauksia, joiden yhteinen nimittäjä oli tylsyys ja äärimmäinen tuttuus. Parinkymmenen työn joukossa oli vain muutama työ, joiden edessä taisin nyökätä hyväksyvästi. Jos olisin ottanut samat luontokuvat kameralla, niin se olisivat päätyneet jossain vaiheessa roskakoriin. Mutta kun samat kohteet maalataan pensselillä, niin se saa jostain taiteellista lisäarvoa? Näistä maalauksista puuttui oivallus, se todella tärkeä taiteilijan sormenjälki. Kun astuin Tuusulan rantatien galleriaan, niin kannoin varmaankin selkärepussani edelleen tuota edellistä näyttelyä. Olin unohtanut sisään astuessani tuon tärkeän avoimen mielen, mutta se korjaantui välittömästi, kun jäin tuijottamaan peräseinällä olevaa kolmea isoa sinistä maalausta. Ne vain kiehtoivat ja eräänä tärkeänä elementtinä oli tietenkin elävä pintarakenne. Seuraavaksi kiinnitin huomiota vasemmalla seinällä olevin valokuviin, joissa tuo näyttelyn teeman merkitys oli hyvin tiivistettynä. Niistä oli myös tuttuus kaukana. En ole nähnyt valokuvia, joita voisi verrata niihin. Katselen niitä paljon erilaisten palveluiden kautta. Ja tuo paljon tarkoittaa kymmeniä tuhansia. Se on hieno hetki, kun vastaan tulee työ, jonka kohdalla mieli hyppii riemusta. Sen hetki oli taas kerran. Tunne on sama, kun kaunokirjallisuutta lukiessa törmää persoonalliseen ja tuoreeseen kielikuvaan. Se on sitä kiehtovaa kielen maalausta tuuhealla luovuuden pensselillä.  

IMG_20160805_134822Oikealla seinällä oranssisena hehkuvat maalaukset jäivät kierroksellani viimeiseksi. Pystykuvissa Mrs. Love Hood ilmestyy utuisena hahmona, kuin tarujen Fenix -lintu, jakaakseen kaikille rakkautta. Ne jäivät gallerian töistä niiden joukkoon, joiden parissa taidan vielä jatkaa työskentelyä tovin. Ja se ei ole lainkaan huono merkki.

Valokuvausta harrastavana taisin viihtyä pisimpään kuitenkin noiden kuuden valokuvan edessä, jotka oli kehystetty oivaltavasti ikkunapuitteisiin. Useita tapahtumia ihmiskunnan historiassa on luultavasti tarkkailtu avonaisista ikkunaruuduista ja moni niistä on varmaan ollut katsojalle se maaginen hetki, joka on jäänyt elämään. Minulle ne taisivat olla tällä kertaa nuo kasvovalokuvat.