heinä 192014
 

SieppaaKatselin aamusella kirpputoriseissulla mopoautoa, joka huristeli parkkipaikan halki ihan mukavalla vauhdilla. Ratin takana oli aknepintainen kuljettaja ja vieressä kauhisteli tyttökaveri. Vauhti on kuin liimapaperi, kun lähdetään ”metsästysreissulle”. Tuohon tarraan takertuu tyttö toisen perään, vaikka konehuoneessa ei olisi montakaan hevosvoimaa. Liikkuminen on puutarhanhoidon jälkeen tärkeintä ihmisen elämässä ja mieluummin niin, että persettä voi lepuuttaa samaan aikaan penkissä.

Jostain syystä minulle juolahti muutama outo ajatuskulku mieleni perukoille, kun katselin tuota menevää kulkuneuvoa. Pidän mopoautoja hieman hassun näköisinä ja kun nuoriso hieman tuunaa niitä, niin lopputulos on entistä naivimman oloinen. Katson kuitenkin tuota viritelmää ikäihmisenä, jolloin jo moni muukin asia vaikuttaa melko vähäpätöiseltä tai hieman hölmöltä. Ja mielipiteistäni pitää tietenkin vähentää ikärasite. Mutta nyt ei hassutella mopoauton kuosista tämän enempää, sillä tämä kerrottu ajatuskulku tuli vasta myöhemmin. Tämän tarinan kannalta tärkeintä oli se ensimmäisenä oivallus: ”Mitä jos jäisin mopoauton alle?”. Kipeätähän se tekisi, mutta kipemmältä tuntuisi häpeä. Se on sama kuin jäisin polkuauton alle. Minä makaisin selälläni mopoauton kaulan alla ja lökäpöksyinen nuori mies tulisi kavereiden kanssa kysymään, että ”miten papalle kävi?” Häpeä olisi tuossa tilanteessa niin suuri, että tuskin vastaisin mitään. Kiroilisin vain huonoa tuuriani, kun elämä uhkaa päättyä onnettoman mopoauton yliajamana.

Mutta eihän tämä tähän lopu. Pari tuntia tapahtuman jälkeen mieleeni tiuli vielä kaameampi kohtalo. Tässäkin episodissa toisena osapuolena oli mopoauto. Näin äkkiä edessäni kirkkaan vision, jossa mopoauto törmäsi oman rakkaan Skodani kylkeen. Minä olisin tietenkin oikeassa, mutta se ei auttaisi tuotakaan häpeällistä tilannetta lainkaan.

Elämässä on mukavasti tilaa kauhukuville. Tänään niiden keskiössä oli mopoauto, ensi viikolla ehkä joku muu.

heinä 022014
 

tous-les-types-de-whiskiesPitää välillä palata blogin pariin yleisön pyynnöstä. Tosin tässä tapauksessa tämä yleisö pitää sisällään vain yhden ihmisen ja se en ole minä. Mutta koska olen luonteeltani joustava ja aivan liian kiltti (lapseni myös näyttävät saaneen myös tämän surkean luonteenpiirteen), niin lupasin taas nostaa tämän turhakkeen ainakin vähäksi aikaa siivilleen. Sanon turhake, koska teksteilläni ei ole ollut lukijoita päivittäin kovinkaan monta. Luultavasti jutut ovat tylsiä ja kirjoitettu niin värittömällä kielellä, että lukijoille kokevat lähes samaa kuin seisoessaan avoimen haudan äärellä taivaan valutellessa loppusyksyn kylmää tihkusadetta saattoväen niskaan. Ankeampaa olotilaa en minä ainakaan tiedä. Mutta blogiahan ei saa kirjoittaa itse blogista, joten asiaan. Tällä kertaa tarina alkaa aamuisesta uutisesta.

Puoliksi nielaistu kahvikupillinen meinasi pärskähtää pöydälle kun näin jutun, että Valamon luostari alkaa valmistamaan viskiä. Ensimmäiseksi vilkaisin ylöspäin. Odotin, että näkisin Jumalan sormen heiluvan ankarassa kaaressa kattokruunujen välissä. Aamupalan jälkeen lähdin lenkille ja jatkoin kuusimetsän varjoissa tämän yllättävän uutisen pohdiskelua. Toki tiesin, että luostareissa on valmistettu viiniä ja viskiäkin kautta aikojen. Luultavasti tuo perinne myös voi edelleen hyvin. Raamattukaan ei taida viinin lipittelyä kieltää, kunhan maltti ja järki pysyy tallessa. Mutta viski? Sehän on kuin yllyttämistä pahaan. Tässä maassa tehdään tappoja lähinnä humalassa. Eikä tuota lopputulosta taida auttaa sekään, onko ilojuoma valmistettu luostarissa vai Alkon tehtaalla. No, ehkä luostarin juomassa on jotain rauhoittavaa, sillä onhan se kasvanut rukousten ja munkkien mietiskelevien ajatusten tukemana. Vuosikerroissa on siis mukana aina jonkinlainen Jumalallinen sormenjälki.

Kun olin lenkkini viimeisellä kilometrillä, niin sain vastauksen. Ehkä minulle puhuttiin ylhäältä, koska se oli äkkiä niin selvänä mielessäni: Meillä on luultavasti autettavat sielut käyneet vähiin. Kirkollahan ei ole mitään tehtävää, jos ei ole pelastettavia. Hienoa, että Valamon luostarissa seurataan aikaa. Siellä on myös turistien hyysääminen hyvällä tolalla. Ehkä minäkin vuokraan vielä sieltä kammion viikoksi, kunhan saavat tuotettua ensimmäisen viskierän. Olettaisin, että hautausmaan perällä lepäävä Pentti Saarikoskikin myhäilee ihan tyytyväisenä, vaikka tämä boheemi runoilijamme taisikin olla lähinnä viinin ystävä.

syys 302013
 

SieppaaJos minusta olisi tullut runoilija, niin viettäisin aivan toisenlaista elämää. Tylsän aamupuuron sijaan nauttisin ehkä virkistävän viiniryypyn, ennen kuin alkaisin tutkimaan leikekirjaani. Olohuoneessa viipyisi vielä edellisen illan kultturellin keskustelun tuoksu ja keittiö olisi notkollaan ruoantähteitä ja laseja. Hyvä ystäväni (runoilija hänkin) lojuisi sohvatuolissa kädessään muistivihon sivu, johon hän on kirjoittanut aamuyön tunteina elämänsä parhaan runon ennen lopullista sammumistaan.

Kirjahyllyni olisi ahdetty täyteen kirjoja, joiden epämääräinen järjestys jo itsessään kertoisi, että asunnossa asuu boheemi sanataiteilija, jonka tehtävään ei kuulu laittaa elämää järjestykseen vaan elää sitä mahdollisimman täydellisesti. Seiniä koristaisi ystävieni maalaamat taulut, joille olen yrittänyt löytää tilaa niukaksi käyneillä seinäpinnoilla. Luovuuden alttarille itseni täydellisesti uhranneena ymmärrän, että minulla ei ole vaihtoehtoa. Kukaan ei loukkaannu pahemmin kuin taiteilija, jonka työn toinen taiteilija on piilottanut komeron ylähyllylle.  

Luultavasti myös ilmiasunikin poikkeaisi nykyisestä melko paljon. Ajatan hiukseni hyvin lyhyeksi, koska liikunta ja lyhyt hiusmuoti on järkevä yhdistelmä. Liikunta määrittelee siis jossain määrin sen miltä näytän muiden tutkivan katseen alla. Minun ei tarvitse ylläpitää niin vahvaa imagoa, kuin runoilijan, jonka habitus täytyy poiketa selkeästi tavallisen vastaantulijan olemuksesta. Runoijan on pakko erottua joukosta, sillä kysymys on tekstin uskottavuudesta. Luovuus ja sitä  pönkittävä olemus kuuluvat luovissa ammateissä hyvin läheisesti yhteen. Jos taidemaalari näyttää virastotyöntekijältä, niin hän on ymmärtänyt oman roolinsa vaatimukset melko pahasti pieleen. En itse ainakaan ostaisi minkäänlaista taulua tekijältä, joka kulkee puku päällä ja kaulassa roikkuva kvavatti vaatii jatkuvaa suoristamista.

Runoilijan läheisin ystäväpiiri koostuu lähinnä toisista runoilijoista. Toki hän voi hyväksyä joukkoonsa myös prosaisteja, vaikka näiden luovuus ei voikaan yltää runoilijan mielikuvituksen tasolle. Proosan vääntäjä on tylsä, koska hän ei voi luottaa vain pelkästään inspiraation voimaan. Hän ei pysty koskaan antautumaan luovuuden edessä täydellisesti, sillä romaanin kirjoittaminen vaatii myös matematiikkaa ja harppia.

Runoilija roolinsa täydellisesti hallitsevan täytyy olla jossain määrin tavoittamaton. Tämä näkyy erityisesti tekstissä, jonka lähtökohtana voi olla vain ja ainoastaan monitulkinnaisuus. Sitä ei missään nimessä saa ymmärtää ensimmäisellä lukukerralla, ei vielä edes toisella. Jos runon merkitys jää täydellisesti selvittämättä, niin tämä on iso sulka lyyrikon hattuun. Täydellinen runo on sellainen, jolla on loputtomasti merkityksiä tai lyhyemmin sanottuna: kukaan ei ymmärrä sitä. Runo on kuin runoilija, jolla on monta todellisuudentasoa.

Runoilijan tehtävänä on tehdä kielestä kielikuvien läpipääsemätön verkko. Runoilija on synnyttäjä, joka kansoittaa tämän maailman luovuuden keskosilla, joita kukaan ei halua kasvattaa isoksi – ei ainakaan runoilija itse.

syys 252013
 

tractatus-logico-philosophicusKorkeakulttuuriin voi suhtautua monella tapaa. Sen voi pitää piilossa ja lukea vaikkapa Sartren filosofiaa täkin alla taskulampun valossa tai kuunnella Wagnerin oopperaa nappikuulokkeilla salaa metron takimmaisella penkkirivillä. Toinen vaihtoehto on pullauttaa ego niin näyttävästi esiin, että pelkkä sivistys selittää puntarin näyttämän muutaman lisäkilon. Mutta on oltava varovainen, sillä sivistymättömät inhoavat kaikkea sellaista, mitä he eivät voi ymmärtää. Onneksi sivistyneet tasapainottavat tuota asetelmaa, koska kulttuurin ahmiminen lisää varmasti myös suvaitsevaisuutta. Täydellisesti sivistynyt ihminen ymmärtää vaivattomasti, miksi sivistymättömillä on vaikeuksia ymmärtää sivistystä. Ja miksi he näyttävät abstraktille taiteelle keskisormea tai pitävät oopperassa kävijöitä teennäisinä ihmisinä, jotka löytäisivät todellisen kulttuurin Hikiän Esson baarin nuhruisten pöytien äärestä, kunhan vain ehtisivät sinne Olavinlinna – reissuiltaan.

Sivistys on tosiaan taakka. Kulttuurisyöppö ei voi jäädä paikalleen, vaan hänen täytyy sivistää itseään jatkuvasti lisää. Se on kuin karuselli, jonka kyydistä ei uskalla koskaan hypätä pois. Vaikka Ludwig Wittgensteinin filosofia ei ehkä avaudu ensimmäisellä kerralla, niin on ainakin hyvä osata edes muutama rivi ulkoa Tractatus Logico-Philosophicuksen ajatuksista. Myöskin kannattaa tutustua sen verran taiteen historiaan, että edes joku hieman harvinaisempi nimi on valmiina putkahtamaan kielen päälle, kun sille on tarvetta. Kulttuurin jokaisesta kulmasta olisi tiedettävä ainakin jonkin verran. Mikä voikaan olla kauniimpaa musiikkia sivistyneen korville, kuin moukan lausahdus: ”Mitähän tuo tuollakin tarkoittaa?”

Sivistyneen henkilön tärkeimpiä tehtäviä on tietenkin sivistää sivistymättömiä. Tosin hän ymmärtää myös sen, että sivistymättömälle on turha tarjoilla kultahippuja. Sivistymätön saattaa pelätä myös turhuuden tartuntaa ja ehkä hän myös ymmärtää sen, että sivistyneeen ajatuksille ei löydy paikkaa hänen omassa maailmankuvassaan.

Sivistymättönä on helpompi elää, koska se työntää käyttäymisnormiston määrittelemää rajaa laajemmalle. Rehellinen sivistyneistön edustaja haaveileekin elämänsä jossain vaiheessa sivistymättömyyden tilasta. Tuo tila olisi lähellä sitä todellista ihmistä, jonka sivistys on käärinyt valheelliseen keisarin kultabrokeiseen samettiviittaan. Luonnonmukaisuus on arvo, josta sivistynyt ihminen voi vain enää haaveilla.   

heinä 102013
 

SieppaaEläimet ovat sivistymättömiä. Joku voisi sanoa, että kädellisten parista löytyy lajeja, joiden toimintoja voitaisiin pitää sivistyneinä. Tämä edellyttää tietenkin sivistys-sanan käsiteanalyysia, johon en ala. Minusta siis vain ihminen on sivistynyt. Ihminen on älylliseltään kapasiteetiltaan ylittänyt jossain kehitysvaiheessaan sen rajan, jonka jälkeen omaan napaan tuijottelu on tullut mahdolliseksi. Sivistys vaatii järjestelmällisyyttä ja ymmärrystä omien toimintojen vaikutuksista. Sivistys vaatii itseyttä, tunnetta että on erillinen persoona kaikesta muusta. Sivistys on paljolti itsekkyyttä.

Sivistys on asia josta ihminen ei päässyt kehityksensä aikana karkuun. Se vain hyppäsi reppuun, kun aivot olivat kehittyneet määrättyyn pisteeseen. Sivistyksen kanssa oli opittava vain elämään. Siitä tuli myös pikku hiljaa erottava tekijä, sillä sitä pidettiin tavoiteltavana asiana. Taide saattoi olla ensimmäisiä kohtia kehityksessämme, jossa rääpäleet erotettiin akanoista. Se metsästäjä-keräilijä joka osasi muotoilla kirveestään muutakin kuin käyttöesineen oli varmaankin ihailun kohteena. Rinnalle tuli pian maallinen omaisuus, jonka kartuttamiseen tarvittiin myös sivistystä. Hienovarainen sivistys, joka olisi kytketty vain inhimillisyyden jalompiin puoliin, sai väistyä itsekkäiden tarpeiden tieltä.  

Sivistymättömillä ihmisilläkin on oma puolustuskeinonsa. Sivistykselle pyllistely voi saada yllättävän suurta kannatusta. Sitä pidetään alkukantaisena, joka on tietenkin hyvä asia. Vanha on aina parempaa kuin uusi, ainakin eräiden kulkijoiden mielestä. Vaihtoehtohoidoissa tämä on melko paljon pureskeltu matra. Minusta tuon yleistäminen on tietenkin sivistymättömyyttä. Sivistymättömyyden puolustus rakentuu laiskuudelle, joka on taas sinänsä hyvä asia. Tehokkuus tekee vahinkoja, laiskottelu on paras tapa välttää niitä. Ehkä kulttuurille pyllistely on sittenkin parempi vaihtoehto, kun vain pystyy pohtimaan sen merkitystä lman sivistyksen tuomaa painolastia.   

 

heinä 102013
 

RappioRakastan rappioromantiikkaa, kunhan saan katsoa sitä vain etsimen lävitse. Mitä rähjäisempi kohde on, niin sitä mieluummin kohdistan siihen kameran. Ilman sitä en pysähtele takapuolelleen pyllähtäneen talon ääreen ja jää kiertelemään sitä innokkaana välittämättä kinttuja polttavista nokkospensaista. Mutta jos minulla on kamera mukana, niin saatan viettää melkoisen tovin etsiessäni kuvakulmaa, jotta saisin kohteen ränsistymisen parhaiten esiin. Lopullinen todellisuuden tuho tapahtuu kuvankäsittelyssä, jossa väännän säätimet niin kaakkoon, että jokainen kuvan osatekijä tukee mahdollisimman tehokkaasti visiotani.

Olen tullut siihen tulokseen, että rumuus muuttuu jossain vaiheessa kauneudeksi. Ne ovat saman kolikon kääntäpuolia, jotka saattavatkin yllättäen kurkottaa toistensa puoleen ja tarjota kättä. Ehkä rumuus vaihtuu vastakohdakseen vasta siinä pisteessä, kun se rajataan irti ympäristöstä. Rumuus ei ehkä siedä kauneutta ympärillään, koska se on niin arkipäiväiväistä. Kauneuteen pyritään, siihen kohdistetaan paljon voimavaroja. Voiko tuollainen olla muuta kuin tylsää. Rumuuden kiehtovuus vaatii keskittymistä sen olemukseen ilman häiritseviä tekijöitä. Se vaatii noiden kiehtovien elementtien irrottamista omaksi kohteekseen, joita ei ole häiritsemässä mikään muu.

Esineiden kuolinkouristuksissa on jotain houkuttelevaa, jota en kuitenkaan toivo omalle pihalleni tai yleensäkään edes erityisemmin vahvasti arkeni näkökenttään. Katselen mieluummin kauniita ihmisiä, vaikka mummojen rypyt saattavatkin herättää minussa ihastuksen huudahduksia. Tuo on dilemna jota en ole pystynyt ratkaisemaan. Rakastan rumuutta, mutta en haluaisi kohdata sitä edes hammaspesun yhteydessä. Ehkä näin parempi, sillä jos pohdin liian kauan rumuuden ja kauneuden parisuhdetta, niin ne muuttuvat pikku hiljaa toistensa kaltaisiksi. Sitähän en tietenkään toivo.

touko 282013
 

SieppaaMitä vanhemmaksi olen tullut, niin sitä enemmän olen alkanut inhoamaan struktuuria. Tiedän toki, että elämän alku ja päätekohta ovat myös osa noita aikaan ympättyjä rajakohtia, joille ei taida mitään voida. Struktuurillakin täytyy olla alku ja loppu. Tosin kukaan ei ole kysynyt minulta, että haluanko tulla tänne kirjoittelemaan blogia. No, ei varmaan keneltäkään muultakaan. Tämäkö on sitä valinnanvapautta? Todellinen valinta, joka poistaisi samalla muutkin ratkaisut, jääkin muiden päätettäväksi. Syntymisen pakosta pitäisi keskustella enemmän. Siinähän luodaan inhottava Tabula Rasa –tila synneille. Syntiä on syytä välttää ja syntymättömyys taitaa olla se paras keino. Minusta Timo Soini voisi tehdä välikysymyksen asiasta Räsäsen kanssa, koska heitä molempia nämä kysymykset luultavasti askarruttavat enemmän kuin tavallisia kulkijoita.

Kuolema on syntymisen selkäreppu. Nuo ääripäät ojentavat toisilleen kättä. Kaunis liitto, joka päättyy sitten joskus ikuiseen eroon. Koska en tuolle struktuurille mitään voi, niin kaikki tuohon väliin jäävän pitäisi kuitenkin olla vapaan tahdon kyllästämää. Pieleen meni, asia ei ole ihan näinkään. Sosiaalinen paine struktuoi jokaisen elämää. Yhteiskunta potkii perseelle niin kauan, että suurin osa meistä huomaa marssivansa muiden kulkijoiden kanssa lähes samaa tahtia elämänkaaren portista sisään. Oppivelvollisuuslaki tuputtaa pakollista sivistystä. Ammattikin pitäisi hommata ja äkkiä huomaame olevamme herätyskellon ja perheroolien vankeina seuraavat kymmenet vuodet. Jos tuon kaiken pystyisi tuntemaan kehossaan ennakkoon, niin moni meistä varmaan potkisi yhteiskuntaa vastaan ja yrittäisi löytää jonkun helpomman reitin. Näin taitaa moni tehdä jo nyt. Heitä sanotaan yhteiskunnan varoilla eläjiksi.

Onkohan kukaan vaipunut koskaan masennukseen havaittuaan, kuinka ahdistavaa struktuuri voikaan olla? Edes eläkkeelle siirtyminen ei välttämätt vähennä arjen pilkkomista tylsiin osiin. Ehkä tuossa vaiheessa elämää ainoa pilkahdus vapaasta tahdosta ilmestyy paikalle, kun käy silloin tällöin töissä. Struktuurin jatkuva ja tietoinen vältteleminen taitaa olla niin vaikeaa, että se voi jo itsessään muodostua struktuuriksi.     

Minusta struktuurissa on myös sellainen kummallinen piirre, että se haukkaa aikaa isoina paloina. Mitä enemmän päivä on jaoteltu säännöllisten toimintojen varaan, niin nopeammin ilta näyttää tulevan vastaan. Eräs keino vaikuttaa ajantajuun taitaa olla sen ”ulkopuolelle” hyppääminen. Kaikki mittarit ja säännöllisyydet pois, tilalle vaikka sekuntien laskeminen ja päätön syöksyminen todellisuuteen. Ikävä kyllä lopullinen struktuurin päätyseinä tulee vastaan, vaikka yrittäisi kuinka tehdä päivistä mahdollisimman pitkiä. Tuolla se äkkipysäys jossain odottelee pientä kulkijaa.

touko 272013
 

SieppaaItse en ole komedian suuri ystävä, vaikka huumorin puolesta liputankin. Huumori on sosiaalisten tilanteiden varavarjo, olettaen tietenkin että vastapuoli ei ole tosikko. Tosin näitäkin ihmisiä tallustelee silloin tällöin vastaan. Nämä kulkijat kuuluvat siihen onnettomien ryhmään, jotka mielelläni siirtäisin rinnakkaiseen maailmankaikkeuteen.   

Eräs syy tämän komediallisen genren ylenkatsomiseeni on se, että tuohon kategoriaan pujahtavia loistavia elokuvia tehdään todella harvoin. Kun puhun loistavista, niin se tarkoittaa filmejä, joissa on tuoreita oivalluksia. Elokuvia, joista ei löydy tuttua kierrätyksen makua kuin tikulla tarkkaan ja hartaasti kaivelemalla. Mikä niiden käsikirjoituksessa on sitten niin helkkarin vaikeaa, että lopputulos on usein vanhojen vitsien toistoa? Ehkä ne eivät saa tuottajia avaamaan dollaripussejaan. Komedian tekeminen tuntuisi näin maallikon aivokuorella olevan halvempaa kuin visuaalisen elokuvan ohjaaminen. Dialogi on kaiketi budjettia säästävää elokuvan tekemistä. Puhuvat päät voivat olla joskus kuitenkin sitä suurta taidetta. Ei tarvitse kuin katsoa suosikkini Tarantinon Paskiaisten alkua. Se keskustelu, mikä tapahtuu pöydän ylitse on todella vangitsevaa. Siitä välittyy ohjaajan käsittämätön nerous hallita tilanteita viimeistä nyanssia myöten.

Tilannekomiikka vaatii jo enemmän resursseja, tuota ei voi kieltää.  Evan taivaanlahja (Evan Almighty), joka on kaikkein aikojen kallein komedia, maksoi satoja miljoonia dollareita. Minkäänlainen lahja se ei ainakaan ollut kriitikoille, sillä elokuva floppasi arvosteluissa melko totaalisesti. Rahallakaan ei siis tehdä hyvää komediaa. Yleensäkin hyvän taiteen lähtökohta pitäisi olla jotain aivan muuta kuin iso budjetti. Seteleillä ei voi ostaa loistavia oivalluksia, ne vain tulevat ja menevät. Chaplinin päässä niillä oli pysyvämpi koti, samoin Keatonin ja monen muun ohjaajan.

Komedian taitaa tehdä haastavaksi sen ahdas genre. Komedialta vaaditaan, että se hauskuttaa seuraavat kaksi tuntia. Sen arvo on helppo mitata katsojien kasvoilta. Kestohymy tallentuu tyynyyn ja saa vielä seuraavanakin päivänä kaikki vastoinkäymiset näyttämään melko harmittomilta. Komedia on niin mahdoton genre, että sitä taitaa olla viisainta sekoittaa vain toisten genrejen joukkoon ja mainostaa elokuvaa muilla termeillä. Näin komediallinen aines pysyy hieman taka-alalla ja eikä ärsytä ketään.  

huhti 062013
 

magnetKyky pohtia asioita loogisesti on tänä päivänä entistä tärkeämpää. Elämme lainavaatteisiin puettujen ”totuuksien” keskellä edes huomaamatta sitä. Osa meistä sotkeutuu tuohon viidakkoon entistä tukevammin kuuluttamalla ääneen, että totuutta ei ole edes olemassa. Olen eri mieltä. Esimerkkiäkään ei tarvitse edes hakea kaukaa. Minä kirjoitan tätä blogia aamukahvin ääressä  matkakoneella. Pidän tätä totuutena. Jos joku väittää muuta, niin on syytä pistäytyä ajatusharhoihin keskittyneen asiantuntijan pakeilla.

Tieto ja aika ovat logiikan työkaluja. Totuus on myös yhtä tarkkaa kuin on yhteisesti sovittu merkkikieli. Logiikka vaatii kykyä rinnastaa asioita ja niiden merkityksiä. Ilman logiikkaa ei voisi olla ihmisen näköistä elämää, ei ainakaan nykyisenkaltaista. Matka logiikkaan voi käydä myös ehdollistamisen kautta. Hyvä alku siihen ovat itsestäänselvyyksien purkaminen. Minulle tämä on prosessi, jolla pyrin hahmottamaan mahdollisimman tarkan kuvan ympäröivästä maailmasta ja sen lainalaisuuksista. Maailmani ei ole mystinen paikka, jonka kiehtova todellisuus on tutun ja tylsän arjen piilossa. Ihminen ei voi elää jossain kuvitellussa todellisuudessa samaan aikaan, kun muiden havaintomaailma rakentuu muista elementeistä. Siksi se tieto, joka lisää mahdollisimman tarkkoja havaintoja ympäristöstämme on tällä hetkellä paras vaihtoehto hahmottaa sitä. Tämä on lähinnä tieteen tehtävä, ei metafysiikkaan taipuvien kotifilosofien.

Mutta miten tämä liittyy huuhaaseen eli suureen osaan ns. vaihtoehtohoitoihin. Sen moottoreina toimivat juuri ehdollistamisen ja logiikan puute. Se käy niillä todella hyvin ja polttoainepulakaan ei taida uhata lähiaikoina. Huuhaan parissa hääräävien ihmisten mieleen ei tule esittää muutama yksinkertainen kysymys. Vaikkapa alkuun nämä: ”Jos tämä on näin tehokas hoitokeino, niin miksi se ei ole yleisen terveydenhoidon käytössä?” ”Tai miksi tämän hoidon tulokset eivät näy sokkotutkimuksissa?” Lienee täysin poissuljettua, että alalla työskentelevät tekisivät itse noita verrokkitutkimuksia. Tuo alue jää epäilijöille. Nämä ovat tietenkin ikäviä ihmisiä, kun he ilmoittavat tuloksien olevan usein plasebon luokkaa. Joten näitä tutkimustuloksia vaihtoehtohoitojen antajat eivät tietenkään lue tai edes keskustele niistä omissa kokouksissaan. Se voisi olla alku viisaudelle, mutta samalla myös pettymys. Kukapa haluaisi menettää osaa maailmankuvastaan. Olen tavannut ihmisiä, joille mikään perustelu ei mene perille. He eivät edes halua kuunnella. Minusta viisaus ei ole koskaan kasvanut uskosta ja siitä, että sulkee korvansa.  

Huuhaahoitojen antajista looginen päättely taitaa olla tylsää. Heille riittää usko, eli miksi käyttää aikaa sen opin epäilemiseen, joka on muodostunut hyvin tärkeäksi osaksi omaa elämää. Huuhaa ei myöskään näytä yhtään sen tieteellisemmältä, vaikka niiden parissa järjestettäisiin viikon koulutuksia. Siellä vain toiset hörhöt opettavat ja kouluttavat toisia hörhöjä. Koulutuksen lähtökohdat voivat olla jopa osittain tieteen kriteerit täyttäviä, mutta lopullinen yhteenveto jotain aivan muuta. Tässä yhtälössä lopputuloksena ei ole suinkaan pyrkimys totuuteen, vaan mukava yhdessäolo ja varmuus, josta on kitketty pois lopullinenkin epäilys hoitojen tehosta. Samanhenkisessä porukassa vastaväitteille ei yleensä ole tilaa, koska esittäjä nähdään helposti luopiona. Yhteinen usko lähinnä vahvistaa omaa asiaa, on kyseessä sitten vaihtoehtohoidot tai vaikkapa politiikka.  

Luonnontieteellisen maailmankuvan laajentaminen taitaa olla paras lääke, jos haluaa rokottaa itsensä ”vaihtoehtovirusten” varalta. Se antaa palikoita hahmottaa miten erilaiset ilmiöt ja tapahtumat nivoutuvat toisiinsa. Skeptinen tapa tarkastella ilmiöitä on vain terveen järjen käyttöä. Vai mihin tuo korvien välinen alue on tarkoitettu? Maailmaa on myös turha mystifioida, jotta se tuntuisi mielenkiintoisemmalta paikalta elää. Ainakin minusta jo pelkästään tähtitieteen saavutuksien seuraaminen tekee elämästä houkuttelevan vaihtoehdon.      

maalis 222013
 

KirjatKirja on kaunis esine. Näin ainakin yritän todistella itselleni, kun katselen työhuoneeni kirjahyllyä. En haluasi luopua niistä, vaikka ne keräävät pölyä ja saavat tuntemaan syyllisyyttä. Jälkimmäinen ahdistus tulee lähinnä siitä, kun en ole lukenut läheskään kaikkia ostoksiani. Tämä on kummallinen side esineisiin, joiden todellinen funktio on kuitenkin vain sisällössä. Tämän päivän kirjassa ei ole edes mitään esteettisesti tarttuvaa; se on muotoilukieleltään tylsääkin tylsempi. Kansien mahdollinen kauneuskin hukkuu toisten kirjojen kainaloon. Tekstikin on sitä tuttua fonttia, avaa minkä kirjan tahansa. Kirjan nuoruudessa se oli kuitenkin puettu kauniiseen muotoon. Tosin tuo viehkeys saattoi maksaa ostajalle muutaman vuoden palkan, joten käsin kopioituja teoksia taisi löytyä lähinnä kirkon hallusta. Edes kirjapainon keksiminen 1400-luvulla ei tehnyt kirjoista heti käyttötavaraa. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kirjat halpenivat niin paljon, että niitä saattoi ostaa aivan tavallinen käsityöläinen.

Olen luokitellut kirjani melko vapaasti. Jostain syystä järjestys on aina alkanut kuitenkin filosofiasta. Ajattelun kirkkaimmat helmet ovat päässeet eturiviin, vaikka ne eivät välttämättä kertoisi ensimmäistäkään faktaa ympäröivästä maailmasta. Ne kertovat kuitenkin sen, mihin ihmisen ajatus voi tunkeutua analysoidessaan tätä kiehtovaa todellisuutta. Minulla on myös suosikkifilosofini. Pidän Sokratesta eräänä ihmiskunnan suurimmista ihmisistä. En sen takia, että hän ei suostunut pakenemaan vankilasta pitäessään kiinni periaatteesta kunnioittaa yhteiskunnan säätämiä lakeja. Tuo on typerää, kun huomioi syytökset. Sokrates saa kunnioitukseni, koska hän osasi ehdollistaa taitavasti ihmisten tietämättömyyden. Toisen tyhmyyden osoittaminen on luonnollisesti hyvä tapa hankkia myös vihamiehiä. Toki viisas ihminen olisi tuon oivaltanut ennen siirtymistään toreille puhumaan ja alkaessaan opettaa muille heidän ajattelunsa virheelliset argumentit. Mutta ehkä tuon antiikin filosofin palava halu jakaa ymmärrystään muille alisti kaiken muun.

Filosofia on saanut seurakseen historian, johon minulla on pitkäikäinen rakkaussuhde. Mikään ei ole kiehtovampaa kuin selvitellä hieman tarkemmin vaikkapa keskiaikaista sodankäyntiä tai miten elettiin arkea kyläyhteisöissä. Jos historiasta löytyy kiehtovia alueita, niin luonnontiede tarjoaa myös omansa. Parasta iltalukemista on tutustuminen tähtitieteen ja hiukkasfysiikan viimeisiin saavutuksiin tai kulkea paleoantropologin matkassa tutkimassa ihmisen historiaa. Luonnontiede on paras työväline laajentaa maailmankuvaa ja etsiä paikkaa sen keskeltä. Iso kiitos näistä kirjoista kuuluu kustannusyhtiö Terra Cognitalle, joka jaksaa julkaista tiedekirjoja, vaikka lukijakunta ei voi määrällisesti kilpailla Sofi Oksasen fanien kanssa.

Etiikka ja estetiikka aloittavat seuraavan hyllyn. Estetiikka on minusta kuorrutettua hölynpölyä, mutta sitäkin kannattaa varmuuden vuoksi lukea. Etiikka on tiedettä, joka vaatii ihmisen kuvakseen. Tosin en itse ainakaan tunne yhtäkään lähimmäistä, joka olisi etiikan kirjan luettuaan muuttunut paremmaksi. Mutta sen pohtiminen, mikä on oikein ja mikä väärää on tutustumista inhimillisyyden tärkeimmälle osa-alueelle.

Murkkuiän ohitettuani ostin yksitoistaosaisen Kansojen kirjallisuuden. Muistan, että se teki vaikutuksen ensimmäiseen tyttöystävääni. Päätin siltä istumalta, että sitä siis kannatti kantaa treffeillä mukana. Kirjallisuuden historian lisäksi tutustuin kirjallisuuden teoriaan niin syvästi, että en lopultakaan enää tiennyt, mikä on huono ja mikä hyvä kirja. Joten jouduin sen aikaa myöten itse päättelemään. Olen kuljettanut muutoissani mukanani tuota nuoruuteni kirjasarjaa, vaikka tuskin palaan sen pariin enää koskaan. Sain joululahjaksi muutama vuosi sitten tukevan yksiosaisen painoksen, joka riittää minulle oikein hyvin jos haluan tutustua uudelleen jonkun kirjallisuuden merkkihenkilön elämänkaareen.

Seuraavassa osio luokittelussani on varattu luontokirjoille. Sieltä löytyy jopa metsästykseen liittyvä teos. Aseista olen aina pitänyt, mutta minusta ei olisi kuitenkaan luontokappaleen ampujaksi. Kärpäsetkin ohjaan yleensä ystävällisesti ulos. Biologisesti olemme samanarvoisia, joten se näkyy myös suhteessani muihin eläimiin. Aseet ovat mielestäni esteettisesti kauniita ja niiden kädessä pitäminen turvottaa mukavasti vallankäytön pikkujättiläistä. Kävin aikoinaan metsästyskurssin, koska halusin tietää kuinka paljon siellä puhutaan etiikasta. Puhuttiin siellä minuutin verran. Kurssin vetäjä rinnasti antibioottien tappamat bakteerit luontoon. Jos niitä on oikeus murhata, niin miksei myös jänistä tai hirveä. Viisas mies. Tämän ymmärsin vasta sen jälkeen, kun olin tutustunut kalastaja Linkolan ajatuksiin.

Loputon rakkauteni elokuviin näkyy myös kirjahyllyssäni. Myös muutama kuvataiteen, musiikin ja arkkitehtuurin historiaa käsittelevä teos on saanut oman paikkansa. Keskiaikaiset goottilaiset kirkot ovat saaneet minusta vankkumattoman ihailijan. Olisi houkuttelevaa päästä niiden tunteiden sisään, jotka pakottivat yhteisön rakentamaan moisia monumentteja Jumalalle. Jos olisin elänyt keskiajalla, niin ehkä olisin laulaa luritellut myös kirkkojen poikakuoroissa. Tuona ajanjaksona ei tainnut olla pahemmin tilaa ateismille, eikä uskonnottomuudelle. Näin minäkin olisin ollut hyvä katolilainen ja tehnyt pakolliset pyhiinvaellusmatkani Santiago de Compostelaan ja varmistanut hyvän paikan Paratiisiin portin loputtoman pitkässä jonossa.

Elämäni suurimpia intohimoja tällä hetkellä ovat valokuvaus ja kuvankäsittely. Nuo kirjat ovat ahtautuneet metrin levyiseen tilaan. Tämä taitaakin olla nykyään se eniten koluttu paikka, kun opiskelen kaivamaan kuvista sen uinuvan sielun esiin. Tosin meitä on muitakin, sillä digiaika on saanut ihmiset kuvaamaan lähes hullun lailla. Maailma taitaa olla jo kohta kyllästetty valokuvilla, mutta onneksi oman luovuuden kanssa painiskelu on edelleen minäkeskeinen tapahtuma. Jos päästää käsistään jotain, joka tuottaa tyytyväisen mielen, niin eipä sillä taida olla väliä, että onko tänään otettu miljoona tai kymmenen miljoonaa muuta valokuvaa.

Olen aina ollut kiinnostunut kielistä, joten oppikirjoja on tullut ostettua lähes parikymmentä ja sanakirjoja myös melkoisesti. Rakkaus Ranskan kieleen taitaa olla ikuista, mutta sille ei vain ole aikaa. Jossain vaiheessa luin Maigret -kirjoja melko sujuvasti, nyt en uskalla edes avata niitä. Espanjaa ja Italiaa olisi myös kiva kerrata. Saksaa inhoan, koska sitä pitää puhua viikset nenän alla. Nahkasaappaat ovat ymmärtääkseni myös hyvä lisä. Mutta en todellakaan jaksa enää opetella säännöttömiä verbejä. Jossain vaiheessa elämää on vain pakko hyväksyä priorisoiminen. Englannin kieli on löytänyt tukevan kolon reppuni pohjalta ja ostankin nykyään lähes kaikki kirjani tuolla Lontoon murteella. Niitä saa kymmenellä taalalla sujautettua verkon kautta suoraan Amazonin sivulta Kindlen bittivatsaan.

Nyt olemmekin jo kirjahyllyni finaaliosiossa. Se on varattu muutamalle kaunokirjalliselle teokselle ja lyriikalle. Luokittelussani eksyneet teokset ovat saaneet myös paikkansa tässä ryhmässä. Kirjastoni viimeinen kirja on näköispainos vuonna1642 ilmestyneestä Bibliasta. Se on kaunis ja painava. Kiikutin sen tätä juttua tehdessäni vaa-alle ja totesin, että painoarvoa Jumalan sanalla on tarkalleen 5,3 kiloa. Toivottavasti saan tuosta tiedosta edes pientä etua, kun olen viimeisellä tuomiolla. Tiedän edes raamatun painon, vaikka Katekismuksen uskonkappaleet taitavat edelleen takerrella.

Kirjahyllyni siis alkaa filosofiasta ja päättyy Pyhään kirjaan. Se on myös matka arvoista arvoihin. Toivon tietenkin, että siinä välissä olisi edes hieman faktaa, josta on hyvä pitää kiinni kun todellisuuden harhat alkavat jossain vaiheessa kummitella. Minusta elämän pelottavin asia taitaa olla fiktion ja faktan sekoittuminen. Loogisuus taitaa olla ainoa tapa mitata uskottavuutta. Ihmisen todellisuus on juuri sen näköinen, kun me sen näemme ja koemme. Jos emme pysty hallitsemaan sitä, niin meillä ei ole edes paikkaa siinä. Näin uskon.