Tam 282012
 

Olen lainannut seuraavaan tekstiini kiistellyt valokuvaajan Ken Rockwellin ajatuksia. Hän pitää tunnettua blogia, joka ihastuttaa ja vihastuttaa. Eräs hänen kirjoituksistaan käsittelee aihettani eli niitä rakenteita, joista hyvä kuva muodostuu. Hän pitää sitä itse tärkeimpänä tekstinään. En ole kuitenkaan tämän kirjoituksen koko sisältöä velkaa tälle maestrolle, vain lähinnä kuvan analyysiin liittyvien termien osalta. Muu on omaa hataraa pohdintaani, joka jättää enemmän kysymyksiä kuin luovuttaa vastauksia. Huomaan kuitenkin, että ajatuksissamme on paljon yhtymäkohtia. Jossain menevät sukset kuitenkin ristiin, sillä hänen artikkelinsa alussa oleva palkittu valokuva on tekemällä tehty ja minusta jopa hieman tylsä. Limitän myös valokuvauksen ja maalaustaiteen tekstissäni, koska niiden rakenteissa on sopivasti yhtäläisyyksiä.

Valokuva tai maalaus muodostuu kompositiosta eli sommittelusta. Se ei tarkoita, että se olisi tungettu täyteen yksityiskohtia, ei todellakaan. Nämä detaljit eivät lisää teoksen arvoa millään lailla. Työn kompositio pitää erottua jo kaukaa. Sen suorastaan pitää vetää puoleensa ja siinä olisi syytä olla jonkinlainen ”tarina”. Samaan hengenvetoon voisimme puhua myös muodoista, väreistä ja jonkinlaisesta tasapainosta. Rockwell painottaa myös, että kuvan tärkeät yksityiskohdat eivät saa koskaan valua kuvasta ulos. Tuohon on helppo yhtyä, sillä rajaamisella on todella suuri merkitys kuvankäsittelyssä. Samoin hän väittää, että katse kohdistuu ensimmäiseksi kuvan vaaleisiin kohtiin, jolloin niiden merkitys rakenteen kannalta ovat tärkeitä. Itse pidän harmaasävykuvista, koska ne jättävät tilaa kuvan muille rakenteille. Värit vievät helposti huomion kuvan tärkeistä elementeistä. Toisaalta ne ovat myös keino tuoda ne esille. Palataan vielä Rockwellin ajatuksiin. Hyvässä kuvassa pitää hänen mielestään vielä löytyä ”punchine”, joka kaiketi tarkoittaa jonkinlaista ”koukkua”, johon katsoja viimeistään tarttuu. Tuo tekijä voisi olla jotain yllätyksellistä, joka lisää kuvan arvoa siirtämällä sen tulkinnan muulle alueelle, kuin puhtaasti sille visuaaliselle.

Kun puhutaan didigikameroiden yleistymisen myötä lisääntyneestä näppäilystä, joka on lähinnä sitä tapahtumien ja tilanteiden dokumentoitua, niin kuvan keskeisenä elementtinä on yleensä vain aihe. Kuvien merkitys on silloin vain kertova eli mitä tapahtui ja milloin. Kun maalaustaiteen harrastaja tarttuu pensseliin, niin tilanne on yleensä sama. Vision lähtökohtana on yleensä se tuttu ja turvallinen motiivi. Tämä on helppo nähdä liikekeskusten eteistilojen myyntinäyttelyissä. Yliedustettuna taitaa olla suomalainen rantamaisema ilman kuuta tai sen kanssa. Onneksi noin sata vuotta sitten syntyi abstrakti taide. Sen merkitys taiteessa on paljon suurempi, mitä annetaan ymmärtää. Se avasi uuden ikkunan ihmisen kyvyssä hahmottaa todellisuutta. Se ei ole pakoa realismista, vaan luovuuden rajojen hakemista avoimella mielellä. Se antoi luovuudelle täydellisesti vapaat kädet. Mainittu suuntaus siirsi sivuun kohteen ensisijaisen merkityksen. Se jätti kuitenkin jäljelle samalla mahdollisuuden korostaa muita tärkeitä elementtejä. Ei ole varmaan outoa, että samaan aikaan syntyi myös atonaalinen musiikki, joka rikkoi myös rajoja. Kuuntelemalla vaikkapa Arnold Schönbergin nuotitusta pätkän, niin tuo ero tulee hyvin selväksi. Atonaalisessa musiikissa tunne on antanut tilaa älylle. Mieli hämmästelee musiikin rakennetta ja nauttii sen yllätyksellisyydestä. Oma suosikkini tuon aikakauden säveltäjistä on kuitenkin Igor Stravinsky, jonka tunnetuimmat teokset ovat ilotulitusta parhaimmillaan. Teoksissa kirkas äly on ottanut niskalenkin romantiikan ajan säveltäjistä. Ja tavalla jonka hyväksyn, vaikka romantikko olenkin.

Maalaustaiteessa niin kun valokuvauksessakin realismi on ollut se tyylisuunta, joka on ollut vahvimmin edustettuna. Kuvataiteessa se ei ole ihme, koska taiteilijan visio löytyy luontevasti ympäröivästä reaalimaailmasta. Valokuvauksessa on kuitenkin vähemmän tilaa lähestyä kohdetta abstraktisesti. Tai ainakin sen tuottaminen näyttää jäävän melko marginaaliseksi ilmiöksi. Itse en edes pidä noista kameralehtien esittelemistä hämyisistä ja epäselvistä kuvista, joista on luettavissa vain halu tehdä jotain eri lailla. Kun liikun kameran kanssa, niin ensisijaisesti se on sommitelmien ja poikkeavien rakenteiden etsimistä. Vaikka kohde olisi ennakkoon määritelty, niin kohteen rakenne nousee kuitenkin tärkeämmäksi, kun on aika ottaa se kuva. Se lopultakin määrittelee kuvaustapahtumassa eniten.

Mikä sitten erottaa dokumentoinnin taiteesta? Minua ärsyttää puhua yleensäkin taidevalokuvauksesta. Se on sanahirviö, jota on mahdoton määritellä. Koen sen ärsyttäväksi, johtuen kaiketi sen elitistisestä luonteesta. Näppäilyn ja vastakkaisia ambitioita tavoittelevan kuvaamisen välinen raja on hyvin kuitenkin häilyvä. Kun kuvalla halutaan välittää muutakin kuin tallentaa tilanne, niin tuo epämääräinen raja kulkee jossain siinä, missä kuvan muoto ja rakenteelliset elementit nousevat kohteen rinnalle. Muutama kymmenen vuotta sitten pohdittiin ihan vakavasti, että voiko valokuvaus olla yleensäkään taidetta. Ehkä silloin tätä rajaa ei painotettu tai sitten katsottiin kameran olevan liian teknillinen työkalu toteuttaa taiteellisia visioita. Tuota keskustelua ei enää käydä. Minusta on typerää sijoittaa taiteen määrittelyä kameran ja pensselin väliin.

Vielä muutama sana kauneudesta. Vaikka se ei olekaan synonyymi taiteelle, niin tuo viehättävä parisuhde elää kuitenkin vähintään avoliitossa. Yleensä kauneus määritellään niin, että siihen liittyy tulkinta, että kohde on jollain lailla tasapainossa luonnon kanssa. Tämä synnyttää taas erinäisiä mielihyvän tunteita. Hyvin sommitellun taulun tai valokuvan rakenne noudattaa yleensä kultaista leikkausta, joka kaiketi on todettu toimivaksi kulttuuritaustasta riippumatta. Sitä voisi jo itsessään sanoa kauniiksi. Kauneutta on vaikea mennä piiloon, koska me koemme sen niin eri lailla. Sitä löytyy lähes kaikesta ja kyseessä on vain se, että mihin kohtaan kohdistamme kameran. Jos kauneutta ei löydy yksityiskohdista, niin se voi olla asettunut osaksi laajaa maisemaa. Se voi olla myös kuvaajan ensisijainen tavoite: löytää jotain esteettisesti miellyttävää ja alistaa kaikki muu sen palvelijaksi. Kauneus on tärkeässä asemassa taiteessa, jos halutaan pysäyttää katsoja vaikkapa maalauksen tai valokuvan eteen näyttelytilassa. Se toimii aina. Se voi olla halpaa kosiskelua, mutta silloin unohdamme katsojan tunteet. Ne lienevät kuitenkin aitoja.

Halu kuvata asioita muutenkin kuin kohdetta tarkasti jäljittelemällä on kulkenut geeneissämme jo pitkään. Ensimmäiset tunnetut luolamaalaukset ovat 35 000 vuoden takaa. Niiden tarkkaa merkitystä ei tiedetä, mutta luultavasti ne liittyivät metsästysrituaaleihin. Nuo luolien epätasaisten seinien kohoumia ja rakenteita hyödyntävät kuvat ovat muutakin kuin realistisia kuvia eläimistä. Ne ovat tyyliteltyjä ja se tarkoittaa sitä, että mitään ei ole muuttunut vuosituhansien aikana. Me haluamme välittää toisille enemmän kuin pelkän kuvan ja haluamme myös kaivaa tuon mausteen omasta itsestämme. Meissä on sisäänrakennettuna kyky ymmärtää muotoja ja niiden rakenteita niin, että ne miellyttävät silmää. Tähän kun lisätään vielä tunnepuolen moukaroinnit, niin siinä on meillä täydellinen kuva. Kuva, joka vangitsee koko katsojan mielen, ei vain esteettistä herkkyyttä.

http://www.kenrockwell.com/

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>