syys 272014
 
salieri

Antonio Salieri

Mozart ei ollut keskinkertainen. Salieri taisi olla sitä, ainakin tuon loistavan Milos Formanin elokuvan mukaan. Tuo tsekkiläinen ohjaaja elää edelleen ja tekee filmejä. Viimeinen tuotos ilmestyi muutama vuosi sitten. Ohjaajat harvemmin jäävät eläkkeelle, koska luovuus ei vähene ikääntyessä. Visuaalinen hahmottaminen ei taida kaipaa lähimuistia. Olen itse hyvä esimerkki tuosta logiikasta ja ajattelusta. Kuljen kameran kanssa aika usein lähimetsässä ja en aina edes muista miten sinne olen joutunut;-). Se ei haittaa, koska visuaalinen ympäristön hahmottaminen on vain ikääntyessä parantunut. Ideoita pursuaa, mutta ne on pakko kirjata välittömästi muistiin jonnekin.

Minun piti puhua keskinkertaisuudesta. Todellisuudessahan sellaista ei ole edes olemassa. Se on vain määre, joka on vähän kaikkea. Mutta jos löytäisimme keskinkertaisen ihmisen, niin samalla löytäisimme maailman onnellisimman ihmisen. Keskinkertaisella kulkijalla ei ole paineita, mikäli hän ymmärtää olevansa keskinkertainen ja hyväksyy asian. Mehän halusimme olla kaikki viisaita ja älykkäitä, mutta huipulla on yllättävän vähän tilaa. Ja sekin tila käytetään toisten alas tyrkkimiseen. Osaansa tyytyväisellä keskinkertaisella ei ole tarvetta tähän. Ympäristö ei edes oleta sinun hallitsevan kaikkea mahdollista. Jos olet syntynyt viisautta päässäsi, niin sinun pitäisi tietää jokaisen planeetan pintalämpötila ja keskustella viime vuosisadan ehkä maineikkaamman filosofin Ludwig Wittgensteinin kirjoituksista, kuin juttelisit ulkohuussin seinällä olevalle Nykäsen Matin isokokoiselle lakanalle. Keskinkertaiselta ei kukaan kysy mitään, koska on oletettavaa, että hän ei tiedä kuitenkaan vastausta. Keskinkertainen saa kulkea rauhassa, hänen askeleensa ovat tasaiset ja niiden kopinassa on tyytyväisen elämän kaiku.

Ainoa ongelma minkä keskinkertainen ihminen voi elämässään kohdata on pelko, että hänen luokituksensa putoaa jossain vaiheessa pykälää alemmaksi. Se on harmitus, joka tulee luultavasti vasta siinä iässä, kun ajatukset ovat jo kohdistuneet virtsaamisongelmiin. Jossain mielessä keskinkertaisuus on siis täydellinen olotila.

syys 052014
 

SieppaaRakastan struktuuria ja vihaan sitä myös samalla. Se on turvallista, mutta myös valtavan tylsää. Kuitenkin eläminen ilman edes jonkinlaista struktuuria on lähes mahdotonta. Sitä ei taida päästä karkuun edes autiolle saarelle. Sielläkin se astuisi arkeen, vaikka siihen ei kuuluisikaan lasten raijaamista päiväkotiin tai aamuista kaurapuuron keittoa, puhumattakaan hampaiden pesusta. Struktuurien vihaaja ei taida voida sille mitään, että maapallo pyörii akselinsa ympäri ja tekee samalla vuotuisen lenkkinsä auringon ympäri. Vuodenajat nitkahtelevat paikoilleen, samoin vuorokausi kääntelee kylkeään inhottavan tutunomaisesti. Tässä sitä sitten ollaan maailmakaikkeuden vankina. Iso pyörä heittää volttia ja me siinä mukana. Syyttävä sormi osoittaa tietenkin kohti Jumalaa, mutta sen heristelystä ei taida olla ihmeemmin hyötyä. Ehkä Iso Herra vaatii myös struktuurin, jotta pystyisi hahmottamaan paremmin kaiken luomansa.

Peli ei ole kuitenkaan menetetty, vaikka melko pahalta näyttääkin. Onneksi arjessa on erilaisia nyansseja, joita voi tökkiä uuteen uskoon. Työelämä on luonnollisesti melkoinen mörkö struktuurin alasajossa. Työnantaja tuskin hyväksyy, että käyn hoitamassa päivävelvoitteeni epäsäännöllisesti. Mutta onneksi työn ulkopuolellakin on elämää. Ihmeellistähän tuo on, mutta näin minulle on joskus kerrottu. Aamuhan muodostuu yleensä niistä toisiaan kertaavista toiminnoista. Onko pakko pestä hampaita juuri aamupalan jälkeen, senhän voi tehdä vaikka bussissa tai liikennevaloissa. Vuoteesta nouseminen ja vaatteiden päälle pukeminen antaa myös melko paljon vaihtoehtoja, joilla voi rikastuttaa struktuurin ahdistamaa aamua. Vuoteesta voi nousta vaikka välillä ryömien vaimon yli. Vaatteet voisi pujottaa päälle väärinpäin silloin tällöin. Se ilahduttaisi myös lähiympäristöä, joten onhan näitä vaihtoehtoja.

Monessakin perheessä on hyvinkin tuttu tilanne, kun aviopuolisot jurottavat toisiaan aamupalapöydän vastakkaisilta laidoilta. Tämä on struktuurin vihaajan ykköskohteita. Eläkkeellä tämä asetelma saa yhä kammottavimpia piirteitä. Edessä on kerran vuorokaudessa muistutus siitä, kuinka elämä irrottaa pikku hiljaa viriilin otteensa. Se jättää jäljelle hieman lasittuneen katseen ja syvät uurteet, joiden määrästä ei enää jaksa pitää lukua. Siinä sitä sitten toljotellaan toisiamme ja ryystetään välillä kupillinen kahvia kalkkiviivoille saakka.