heinä 192014
 

SieppaaKatselin aamusella kirpputoriseissulla mopoautoa, joka huristeli parkkipaikan halki ihan mukavalla vauhdilla. Ratin takana oli aknepintainen kuljettaja ja vieressä kauhisteli tyttökaveri. Vauhti on kuin liimapaperi, kun lähdetään ”metsästysreissulle”. Tuohon tarraan takertuu tyttö toisen perään, vaikka konehuoneessa ei olisi montakaan hevosvoimaa. Liikkuminen on puutarhanhoidon jälkeen tärkeintä ihmisen elämässä ja mieluummin niin, että persettä voi lepuuttaa samaan aikaan penkissä.

Jostain syystä minulle juolahti muutama outo ajatuskulku mieleni perukoille, kun katselin tuota menevää kulkuneuvoa. Pidän mopoautoja hieman hassun näköisinä ja kun nuoriso hieman tuunaa niitä, niin lopputulos on entistä naivimman oloinen. Katson kuitenkin tuota viritelmää ikäihmisenä, jolloin jo moni muukin asia vaikuttaa melko vähäpätöiseltä tai hieman hölmöltä. Ja mielipiteistäni pitää tietenkin vähentää ikärasite. Mutta nyt ei hassutella mopoauton kuosista tämän enempää, sillä tämä kerrottu ajatuskulku tuli vasta myöhemmin. Tämän tarinan kannalta tärkeintä oli se ensimmäisenä oivallus: ”Mitä jos jäisin mopoauton alle?”. Kipeätähän se tekisi, mutta kipemmältä tuntuisi häpeä. Se on sama kuin jäisin polkuauton alle. Minä makaisin selälläni mopoauton kaulan alla ja lökäpöksyinen nuori mies tulisi kavereiden kanssa kysymään, että ”miten papalle kävi?” Häpeä olisi tuossa tilanteessa niin suuri, että tuskin vastaisin mitään. Kiroilisin vain huonoa tuuriani, kun elämä uhkaa päättyä onnettoman mopoauton yliajamana.

Mutta eihän tämä tähän lopu. Pari tuntia tapahtuman jälkeen mieleeni tiuli vielä kaameampi kohtalo. Tässäkin episodissa toisena osapuolena oli mopoauto. Näin äkkiä edessäni kirkkaan vision, jossa mopoauto törmäsi oman rakkaan Skodani kylkeen. Minä olisin tietenkin oikeassa, mutta se ei auttaisi tuotakaan häpeällistä tilannetta lainkaan.

Elämässä on mukavasti tilaa kauhukuville. Tänään niiden keskiössä oli mopoauto, ensi viikolla ehkä joku muu.

heinä 022014
 

tous-les-types-de-whiskiesPitää välillä palata blogin pariin yleisön pyynnöstä. Tosin tässä tapauksessa tämä yleisö pitää sisällään vain yhden ihmisen ja se en ole minä. Mutta koska olen luonteeltani joustava ja aivan liian kiltti (lapseni myös näyttävät saaneen myös tämän surkean luonteenpiirteen), niin lupasin taas nostaa tämän turhakkeen ainakin vähäksi aikaa siivilleen. Sanon turhake, koska teksteilläni ei ole ollut lukijoita päivittäin kovinkaan monta. Luultavasti jutut ovat tylsiä ja kirjoitettu niin värittömällä kielellä, että lukijoille kokevat lähes samaa kuin seisoessaan avoimen haudan äärellä taivaan valutellessa loppusyksyn kylmää tihkusadetta saattoväen niskaan. Ankeampaa olotilaa en minä ainakaan tiedä. Mutta blogiahan ei saa kirjoittaa itse blogista, joten asiaan. Tällä kertaa tarina alkaa aamuisesta uutisesta.

Puoliksi nielaistu kahvikupillinen meinasi pärskähtää pöydälle kun näin jutun, että Valamon luostari alkaa valmistamaan viskiä. Ensimmäiseksi vilkaisin ylöspäin. Odotin, että näkisin Jumalan sormen heiluvan ankarassa kaaressa kattokruunujen välissä. Aamupalan jälkeen lähdin lenkille ja jatkoin kuusimetsän varjoissa tämän yllättävän uutisen pohdiskelua. Toki tiesin, että luostareissa on valmistettu viiniä ja viskiäkin kautta aikojen. Luultavasti tuo perinne myös voi edelleen hyvin. Raamattukaan ei taida viinin lipittelyä kieltää, kunhan maltti ja järki pysyy tallessa. Mutta viski? Sehän on kuin yllyttämistä pahaan. Tässä maassa tehdään tappoja lähinnä humalassa. Eikä tuota lopputulosta taida auttaa sekään, onko ilojuoma valmistettu luostarissa vai Alkon tehtaalla. No, ehkä luostarin juomassa on jotain rauhoittavaa, sillä onhan se kasvanut rukousten ja munkkien mietiskelevien ajatusten tukemana. Vuosikerroissa on siis mukana aina jonkinlainen Jumalallinen sormenjälki.

Kun olin lenkkini viimeisellä kilometrillä, niin sain vastauksen. Ehkä minulle puhuttiin ylhäältä, koska se oli äkkiä niin selvänä mielessäni: Meillä on luultavasti autettavat sielut käyneet vähiin. Kirkollahan ei ole mitään tehtävää, jos ei ole pelastettavia. Hienoa, että Valamon luostarissa seurataan aikaa. Siellä on myös turistien hyysääminen hyvällä tolalla. Ehkä minäkin vuokraan vielä sieltä kammion viikoksi, kunhan saavat tuotettua ensimmäisen viskierän. Olettaisin, että hautausmaan perällä lepäävä Pentti Saarikoskikin myhäilee ihan tyytyväisenä, vaikka tämä boheemi runoilijamme taisikin olla lähinnä viinin ystävä.