syys 302013
 

SieppaaJos minusta olisi tullut runoilija, niin viettäisin aivan toisenlaista elämää. Tylsän aamupuuron sijaan nauttisin ehkä virkistävän viiniryypyn, ennen kuin alkaisin tutkimaan leikekirjaani. Olohuoneessa viipyisi vielä edellisen illan kultturellin keskustelun tuoksu ja keittiö olisi notkollaan ruoantähteitä ja laseja. Hyvä ystäväni (runoilija hänkin) lojuisi sohvatuolissa kädessään muistivihon sivu, johon hän on kirjoittanut aamuyön tunteina elämänsä parhaan runon ennen lopullista sammumistaan.

Kirjahyllyni olisi ahdetty täyteen kirjoja, joiden epämääräinen järjestys jo itsessään kertoisi, että asunnossa asuu boheemi sanataiteilija, jonka tehtävään ei kuulu laittaa elämää järjestykseen vaan elää sitä mahdollisimman täydellisesti. Seiniä koristaisi ystävieni maalaamat taulut, joille olen yrittänyt löytää tilaa niukaksi käyneillä seinäpinnoilla. Luovuuden alttarille itseni täydellisesti uhranneena ymmärrän, että minulla ei ole vaihtoehtoa. Kukaan ei loukkaannu pahemmin kuin taiteilija, jonka työn toinen taiteilija on piilottanut komeron ylähyllylle.  

Luultavasti myös ilmiasunikin poikkeaisi nykyisestä melko paljon. Ajatan hiukseni hyvin lyhyeksi, koska liikunta ja lyhyt hiusmuoti on järkevä yhdistelmä. Liikunta määrittelee siis jossain määrin sen miltä näytän muiden tutkivan katseen alla. Minun ei tarvitse ylläpitää niin vahvaa imagoa, kuin runoilijan, jonka habitus täytyy poiketa selkeästi tavallisen vastaantulijan olemuksesta. Runoijan on pakko erottua joukosta, sillä kysymys on tekstin uskottavuudesta. Luovuus ja sitä  pönkittävä olemus kuuluvat luovissa ammateissä hyvin läheisesti yhteen. Jos taidemaalari näyttää virastotyöntekijältä, niin hän on ymmärtänyt oman roolinsa vaatimukset melko pahasti pieleen. En itse ainakaan ostaisi minkäänlaista taulua tekijältä, joka kulkee puku päällä ja kaulassa roikkuva kvavatti vaatii jatkuvaa suoristamista.

Runoilijan läheisin ystäväpiiri koostuu lähinnä toisista runoilijoista. Toki hän voi hyväksyä joukkoonsa myös prosaisteja, vaikka näiden luovuus ei voikaan yltää runoilijan mielikuvituksen tasolle. Proosan vääntäjä on tylsä, koska hän ei voi luottaa vain pelkästään inspiraation voimaan. Hän ei pysty koskaan antautumaan luovuuden edessä täydellisesti, sillä romaanin kirjoittaminen vaatii myös matematiikkaa ja harppia.

Runoilija roolinsa täydellisesti hallitsevan täytyy olla jossain määrin tavoittamaton. Tämä näkyy erityisesti tekstissä, jonka lähtökohtana voi olla vain ja ainoastaan monitulkinnaisuus. Sitä ei missään nimessä saa ymmärtää ensimmäisellä lukukerralla, ei vielä edes toisella. Jos runon merkitys jää täydellisesti selvittämättä, niin tämä on iso sulka lyyrikon hattuun. Täydellinen runo on sellainen, jolla on loputtomasti merkityksiä tai lyhyemmin sanottuna: kukaan ei ymmärrä sitä. Runo on kuin runoilija, jolla on monta todellisuudentasoa.

Runoilijan tehtävänä on tehdä kielestä kielikuvien läpipääsemätön verkko. Runoilija on synnyttäjä, joka kansoittaa tämän maailman luovuuden keskosilla, joita kukaan ei halua kasvattaa isoksi – ei ainakaan runoilija itse.

syys 252013
 

tractatus-logico-philosophicusKorkeakulttuuriin voi suhtautua monella tapaa. Sen voi pitää piilossa ja lukea vaikkapa Sartren filosofiaa täkin alla taskulampun valossa tai kuunnella Wagnerin oopperaa nappikuulokkeilla salaa metron takimmaisella penkkirivillä. Toinen vaihtoehto on pullauttaa ego niin näyttävästi esiin, että pelkkä sivistys selittää puntarin näyttämän muutaman lisäkilon. Mutta on oltava varovainen, sillä sivistymättömät inhoavat kaikkea sellaista, mitä he eivät voi ymmärtää. Onneksi sivistyneet tasapainottavat tuota asetelmaa, koska kulttuurin ahmiminen lisää varmasti myös suvaitsevaisuutta. Täydellisesti sivistynyt ihminen ymmärtää vaivattomasti, miksi sivistymättömillä on vaikeuksia ymmärtää sivistystä. Ja miksi he näyttävät abstraktille taiteelle keskisormea tai pitävät oopperassa kävijöitä teennäisinä ihmisinä, jotka löytäisivät todellisen kulttuurin Hikiän Esson baarin nuhruisten pöytien äärestä, kunhan vain ehtisivät sinne Olavinlinna – reissuiltaan.

Sivistys on tosiaan taakka. Kulttuurisyöppö ei voi jäädä paikalleen, vaan hänen täytyy sivistää itseään jatkuvasti lisää. Se on kuin karuselli, jonka kyydistä ei uskalla koskaan hypätä pois. Vaikka Ludwig Wittgensteinin filosofia ei ehkä avaudu ensimmäisellä kerralla, niin on ainakin hyvä osata edes muutama rivi ulkoa Tractatus Logico-Philosophicuksen ajatuksista. Myöskin kannattaa tutustua sen verran taiteen historiaan, että edes joku hieman harvinaisempi nimi on valmiina putkahtamaan kielen päälle, kun sille on tarvetta. Kulttuurin jokaisesta kulmasta olisi tiedettävä ainakin jonkin verran. Mikä voikaan olla kauniimpaa musiikkia sivistyneen korville, kuin moukan lausahdus: ”Mitähän tuo tuollakin tarkoittaa?”

Sivistyneen henkilön tärkeimpiä tehtäviä on tietenkin sivistää sivistymättömiä. Tosin hän ymmärtää myös sen, että sivistymättömälle on turha tarjoilla kultahippuja. Sivistymätön saattaa pelätä myös turhuuden tartuntaa ja ehkä hän myös ymmärtää sen, että sivistyneeen ajatuksille ei löydy paikkaa hänen omassa maailmankuvassaan.

Sivistymättönä on helpompi elää, koska se työntää käyttäymisnormiston määrittelemää rajaa laajemmalle. Rehellinen sivistyneistön edustaja haaveileekin elämänsä jossain vaiheessa sivistymättömyyden tilasta. Tuo tila olisi lähellä sitä todellista ihmistä, jonka sivistys on käärinyt valheelliseen keisarin kultabrokeiseen samettiviittaan. Luonnonmukaisuus on arvo, josta sivistynyt ihminen voi vain enää haaveilla.