heinä 102013
 

SieppaaEläimet ovat sivistymättömiä. Joku voisi sanoa, että kädellisten parista löytyy lajeja, joiden toimintoja voitaisiin pitää sivistyneinä. Tämä edellyttää tietenkin sivistys-sanan käsiteanalyysia, johon en ala. Minusta siis vain ihminen on sivistynyt. Ihminen on älylliseltään kapasiteetiltaan ylittänyt jossain kehitysvaiheessaan sen rajan, jonka jälkeen omaan napaan tuijottelu on tullut mahdolliseksi. Sivistys vaatii järjestelmällisyyttä ja ymmärrystä omien toimintojen vaikutuksista. Sivistys vaatii itseyttä, tunnetta että on erillinen persoona kaikesta muusta. Sivistys on paljolti itsekkyyttä.

Sivistys on asia josta ihminen ei päässyt kehityksensä aikana karkuun. Se vain hyppäsi reppuun, kun aivot olivat kehittyneet määrättyyn pisteeseen. Sivistyksen kanssa oli opittava vain elämään. Siitä tuli myös pikku hiljaa erottava tekijä, sillä sitä pidettiin tavoiteltavana asiana. Taide saattoi olla ensimmäisiä kohtia kehityksessämme, jossa rääpäleet erotettiin akanoista. Se metsästäjä-keräilijä joka osasi muotoilla kirveestään muutakin kuin käyttöesineen oli varmaankin ihailun kohteena. Rinnalle tuli pian maallinen omaisuus, jonka kartuttamiseen tarvittiin myös sivistystä. Hienovarainen sivistys, joka olisi kytketty vain inhimillisyyden jalompiin puoliin, sai väistyä itsekkäiden tarpeiden tieltä.  

Sivistymättömillä ihmisilläkin on oma puolustuskeinonsa. Sivistykselle pyllistely voi saada yllättävän suurta kannatusta. Sitä pidetään alkukantaisena, joka on tietenkin hyvä asia. Vanha on aina parempaa kuin uusi, ainakin eräiden kulkijoiden mielestä. Vaihtoehtohoidoissa tämä on melko paljon pureskeltu matra. Minusta tuon yleistäminen on tietenkin sivistymättömyyttä. Sivistymättömyyden puolustus rakentuu laiskuudelle, joka on taas sinänsä hyvä asia. Tehokkuus tekee vahinkoja, laiskottelu on paras tapa välttää niitä. Ehkä kulttuurille pyllistely on sittenkin parempi vaihtoehto, kun vain pystyy pohtimaan sen merkitystä lman sivistyksen tuomaa painolastia.   

 

heinä 102013
 

RappioRakastan rappioromantiikkaa, kunhan saan katsoa sitä vain etsimen lävitse. Mitä rähjäisempi kohde on, niin sitä mieluummin kohdistan siihen kameran. Ilman sitä en pysähtele takapuolelleen pyllähtäneen talon ääreen ja jää kiertelemään sitä innokkaana välittämättä kinttuja polttavista nokkospensaista. Mutta jos minulla on kamera mukana, niin saatan viettää melkoisen tovin etsiessäni kuvakulmaa, jotta saisin kohteen ränsistymisen parhaiten esiin. Lopullinen todellisuuden tuho tapahtuu kuvankäsittelyssä, jossa väännän säätimet niin kaakkoon, että jokainen kuvan osatekijä tukee mahdollisimman tehokkaasti visiotani.

Olen tullut siihen tulokseen, että rumuus muuttuu jossain vaiheessa kauneudeksi. Ne ovat saman kolikon kääntäpuolia, jotka saattavatkin yllättäen kurkottaa toistensa puoleen ja tarjota kättä. Ehkä rumuus vaihtuu vastakohdakseen vasta siinä pisteessä, kun se rajataan irti ympäristöstä. Rumuus ei ehkä siedä kauneutta ympärillään, koska se on niin arkipäiväiväistä. Kauneuteen pyritään, siihen kohdistetaan paljon voimavaroja. Voiko tuollainen olla muuta kuin tylsää. Rumuuden kiehtovuus vaatii keskittymistä sen olemukseen ilman häiritseviä tekijöitä. Se vaatii noiden kiehtovien elementtien irrottamista omaksi kohteekseen, joita ei ole häiritsemässä mikään muu.

Esineiden kuolinkouristuksissa on jotain houkuttelevaa, jota en kuitenkaan toivo omalle pihalleni tai yleensäkään edes erityisemmin vahvasti arkeni näkökenttään. Katselen mieluummin kauniita ihmisiä, vaikka mummojen rypyt saattavatkin herättää minussa ihastuksen huudahduksia. Tuo on dilemna jota en ole pystynyt ratkaisemaan. Rakastan rumuutta, mutta en haluaisi kohdata sitä edes hammaspesun yhteydessä. Ehkä näin parempi, sillä jos pohdin liian kauan rumuuden ja kauneuden parisuhdetta, niin ne muuttuvat pikku hiljaa toistensa kaltaisiksi. Sitähän en tietenkään toivo.