touko 282013
 

SieppaaMitä vanhemmaksi olen tullut, niin sitä enemmän olen alkanut inhoamaan struktuuria. Tiedän toki, että elämän alku ja päätekohta ovat myös osa noita aikaan ympättyjä rajakohtia, joille ei taida mitään voida. Struktuurillakin täytyy olla alku ja loppu. Tosin kukaan ei ole kysynyt minulta, että haluanko tulla tänne kirjoittelemaan blogia. No, ei varmaan keneltäkään muultakaan. Tämäkö on sitä valinnanvapautta? Todellinen valinta, joka poistaisi samalla muutkin ratkaisut, jääkin muiden päätettäväksi. Syntymisen pakosta pitäisi keskustella enemmän. Siinähän luodaan inhottava Tabula Rasa –tila synneille. Syntiä on syytä välttää ja syntymättömyys taitaa olla se paras keino. Minusta Timo Soini voisi tehdä välikysymyksen asiasta Räsäsen kanssa, koska heitä molempia nämä kysymykset luultavasti askarruttavat enemmän kuin tavallisia kulkijoita.

Kuolema on syntymisen selkäreppu. Nuo ääripäät ojentavat toisilleen kättä. Kaunis liitto, joka päättyy sitten joskus ikuiseen eroon. Koska en tuolle struktuurille mitään voi, niin kaikki tuohon väliin jäävän pitäisi kuitenkin olla vapaan tahdon kyllästämää. Pieleen meni, asia ei ole ihan näinkään. Sosiaalinen paine struktuoi jokaisen elämää. Yhteiskunta potkii perseelle niin kauan, että suurin osa meistä huomaa marssivansa muiden kulkijoiden kanssa lähes samaa tahtia elämänkaaren portista sisään. Oppivelvollisuuslaki tuputtaa pakollista sivistystä. Ammattikin pitäisi hommata ja äkkiä huomaame olevamme herätyskellon ja perheroolien vankeina seuraavat kymmenet vuodet. Jos tuon kaiken pystyisi tuntemaan kehossaan ennakkoon, niin moni meistä varmaan potkisi yhteiskuntaa vastaan ja yrittäisi löytää jonkun helpomman reitin. Näin taitaa moni tehdä jo nyt. Heitä sanotaan yhteiskunnan varoilla eläjiksi.

Onkohan kukaan vaipunut koskaan masennukseen havaittuaan, kuinka ahdistavaa struktuuri voikaan olla? Edes eläkkeelle siirtyminen ei välttämätt vähennä arjen pilkkomista tylsiin osiin. Ehkä tuossa vaiheessa elämää ainoa pilkahdus vapaasta tahdosta ilmestyy paikalle, kun käy silloin tällöin töissä. Struktuurin jatkuva ja tietoinen vältteleminen taitaa olla niin vaikeaa, että se voi jo itsessään muodostua struktuuriksi.     

Minusta struktuurissa on myös sellainen kummallinen piirre, että se haukkaa aikaa isoina paloina. Mitä enemmän päivä on jaoteltu säännöllisten toimintojen varaan, niin nopeammin ilta näyttää tulevan vastaan. Eräs keino vaikuttaa ajantajuun taitaa olla sen ”ulkopuolelle” hyppääminen. Kaikki mittarit ja säännöllisyydet pois, tilalle vaikka sekuntien laskeminen ja päätön syöksyminen todellisuuteen. Ikävä kyllä lopullinen struktuurin päätyseinä tulee vastaan, vaikka yrittäisi kuinka tehdä päivistä mahdollisimman pitkiä. Tuolla se äkkipysäys jossain odottelee pientä kulkijaa.

touko 272013
 

SieppaaItse en ole komedian suuri ystävä, vaikka huumorin puolesta liputankin. Huumori on sosiaalisten tilanteiden varavarjo, olettaen tietenkin että vastapuoli ei ole tosikko. Tosin näitäkin ihmisiä tallustelee silloin tällöin vastaan. Nämä kulkijat kuuluvat siihen onnettomien ryhmään, jotka mielelläni siirtäisin rinnakkaiseen maailmankaikkeuteen.   

Eräs syy tämän komediallisen genren ylenkatsomiseeni on se, että tuohon kategoriaan pujahtavia loistavia elokuvia tehdään todella harvoin. Kun puhun loistavista, niin se tarkoittaa filmejä, joissa on tuoreita oivalluksia. Elokuvia, joista ei löydy tuttua kierrätyksen makua kuin tikulla tarkkaan ja hartaasti kaivelemalla. Mikä niiden käsikirjoituksessa on sitten niin helkkarin vaikeaa, että lopputulos on usein vanhojen vitsien toistoa? Ehkä ne eivät saa tuottajia avaamaan dollaripussejaan. Komedian tekeminen tuntuisi näin maallikon aivokuorella olevan halvempaa kuin visuaalisen elokuvan ohjaaminen. Dialogi on kaiketi budjettia säästävää elokuvan tekemistä. Puhuvat päät voivat olla joskus kuitenkin sitä suurta taidetta. Ei tarvitse kuin katsoa suosikkini Tarantinon Paskiaisten alkua. Se keskustelu, mikä tapahtuu pöydän ylitse on todella vangitsevaa. Siitä välittyy ohjaajan käsittämätön nerous hallita tilanteita viimeistä nyanssia myöten.

Tilannekomiikka vaatii jo enemmän resursseja, tuota ei voi kieltää.  Evan taivaanlahja (Evan Almighty), joka on kaikkein aikojen kallein komedia, maksoi satoja miljoonia dollareita. Minkäänlainen lahja se ei ainakaan ollut kriitikoille, sillä elokuva floppasi arvosteluissa melko totaalisesti. Rahallakaan ei siis tehdä hyvää komediaa. Yleensäkin hyvän taiteen lähtökohta pitäisi olla jotain aivan muuta kuin iso budjetti. Seteleillä ei voi ostaa loistavia oivalluksia, ne vain tulevat ja menevät. Chaplinin päässä niillä oli pysyvämpi koti, samoin Keatonin ja monen muun ohjaajan.

Komedian taitaa tehdä haastavaksi sen ahdas genre. Komedialta vaaditaan, että se hauskuttaa seuraavat kaksi tuntia. Sen arvo on helppo mitata katsojien kasvoilta. Kestohymy tallentuu tyynyyn ja saa vielä seuraavanakin päivänä kaikki vastoinkäymiset näyttämään melko harmittomilta. Komedia on niin mahdoton genre, että sitä taitaa olla viisainta sekoittaa vain toisten genrejen joukkoon ja mainostaa elokuvaa muilla termeillä. Näin komediallinen aines pysyy hieman taka-alalla ja eikä ärsytä ketään.