maalis 222013
 

KirjatKirja on kaunis esine. Näin ainakin yritän todistella itselleni, kun katselen työhuoneeni kirjahyllyä. En haluasi luopua niistä, vaikka ne keräävät pölyä ja saavat tuntemaan syyllisyyttä. Jälkimmäinen ahdistus tulee lähinnä siitä, kun en ole lukenut läheskään kaikkia ostoksiani. Tämä on kummallinen side esineisiin, joiden todellinen funktio on kuitenkin vain sisällössä. Tämän päivän kirjassa ei ole edes mitään esteettisesti tarttuvaa; se on muotoilukieleltään tylsääkin tylsempi. Kansien mahdollinen kauneuskin hukkuu toisten kirjojen kainaloon. Tekstikin on sitä tuttua fonttia, avaa minkä kirjan tahansa. Kirjan nuoruudessa se oli kuitenkin puettu kauniiseen muotoon. Tosin tuo viehkeys saattoi maksaa ostajalle muutaman vuoden palkan, joten käsin kopioituja teoksia taisi löytyä lähinnä kirkon hallusta. Edes kirjapainon keksiminen 1400-luvulla ei tehnyt kirjoista heti käyttötavaraa. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kirjat halpenivat niin paljon, että niitä saattoi ostaa aivan tavallinen käsityöläinen.

Olen luokitellut kirjani melko vapaasti. Jostain syystä järjestys on aina alkanut kuitenkin filosofiasta. Ajattelun kirkkaimmat helmet ovat päässeet eturiviin, vaikka ne eivät välttämättä kertoisi ensimmäistäkään faktaa ympäröivästä maailmasta. Ne kertovat kuitenkin sen, mihin ihmisen ajatus voi tunkeutua analysoidessaan tätä kiehtovaa todellisuutta. Minulla on myös suosikkifilosofini. Pidän Sokratesta eräänä ihmiskunnan suurimmista ihmisistä. En sen takia, että hän ei suostunut pakenemaan vankilasta pitäessään kiinni periaatteesta kunnioittaa yhteiskunnan säätämiä lakeja. Tuo on typerää, kun huomioi syytökset. Sokrates saa kunnioitukseni, koska hän osasi ehdollistaa taitavasti ihmisten tietämättömyyden. Toisen tyhmyyden osoittaminen on luonnollisesti hyvä tapa hankkia myös vihamiehiä. Toki viisas ihminen olisi tuon oivaltanut ennen siirtymistään toreille puhumaan ja alkaessaan opettaa muille heidän ajattelunsa virheelliset argumentit. Mutta ehkä tuon antiikin filosofin palava halu jakaa ymmärrystään muille alisti kaiken muun.

Filosofia on saanut seurakseen historian, johon minulla on pitkäikäinen rakkaussuhde. Mikään ei ole kiehtovampaa kuin selvitellä hieman tarkemmin vaikkapa keskiaikaista sodankäyntiä tai miten elettiin arkea kyläyhteisöissä. Jos historiasta löytyy kiehtovia alueita, niin luonnontiede tarjoaa myös omansa. Parasta iltalukemista on tutustuminen tähtitieteen ja hiukkasfysiikan viimeisiin saavutuksiin tai kulkea paleoantropologin matkassa tutkimassa ihmisen historiaa. Luonnontiede on paras työväline laajentaa maailmankuvaa ja etsiä paikkaa sen keskeltä. Iso kiitos näistä kirjoista kuuluu kustannusyhtiö Terra Cognitalle, joka jaksaa julkaista tiedekirjoja, vaikka lukijakunta ei voi määrällisesti kilpailla Sofi Oksasen fanien kanssa.

Etiikka ja estetiikka aloittavat seuraavan hyllyn. Estetiikka on minusta kuorrutettua hölynpölyä, mutta sitäkin kannattaa varmuuden vuoksi lukea. Etiikka on tiedettä, joka vaatii ihmisen kuvakseen. Tosin en itse ainakaan tunne yhtäkään lähimmäistä, joka olisi etiikan kirjan luettuaan muuttunut paremmaksi. Mutta sen pohtiminen, mikä on oikein ja mikä väärää on tutustumista inhimillisyyden tärkeimmälle osa-alueelle.

Murkkuiän ohitettuani ostin yksitoistaosaisen Kansojen kirjallisuuden. Muistan, että se teki vaikutuksen ensimmäiseen tyttöystävääni. Päätin siltä istumalta, että sitä siis kannatti kantaa treffeillä mukana. Kirjallisuuden historian lisäksi tutustuin kirjallisuuden teoriaan niin syvästi, että en lopultakaan enää tiennyt, mikä on huono ja mikä hyvä kirja. Joten jouduin sen aikaa myöten itse päättelemään. Olen kuljettanut muutoissani mukanani tuota nuoruuteni kirjasarjaa, vaikka tuskin palaan sen pariin enää koskaan. Sain joululahjaksi muutama vuosi sitten tukevan yksiosaisen painoksen, joka riittää minulle oikein hyvin jos haluan tutustua uudelleen jonkun kirjallisuuden merkkihenkilön elämänkaareen.

Seuraavassa osio luokittelussani on varattu luontokirjoille. Sieltä löytyy jopa metsästykseen liittyvä teos. Aseista olen aina pitänyt, mutta minusta ei olisi kuitenkaan luontokappaleen ampujaksi. Kärpäsetkin ohjaan yleensä ystävällisesti ulos. Biologisesti olemme samanarvoisia, joten se näkyy myös suhteessani muihin eläimiin. Aseet ovat mielestäni esteettisesti kauniita ja niiden kädessä pitäminen turvottaa mukavasti vallankäytön pikkujättiläistä. Kävin aikoinaan metsästyskurssin, koska halusin tietää kuinka paljon siellä puhutaan etiikasta. Puhuttiin siellä minuutin verran. Kurssin vetäjä rinnasti antibioottien tappamat bakteerit luontoon. Jos niitä on oikeus murhata, niin miksei myös jänistä tai hirveä. Viisas mies. Tämän ymmärsin vasta sen jälkeen, kun olin tutustunut kalastaja Linkolan ajatuksiin.

Loputon rakkauteni elokuviin näkyy myös kirjahyllyssäni. Myös muutama kuvataiteen, musiikin ja arkkitehtuurin historiaa käsittelevä teos on saanut oman paikkansa. Keskiaikaiset goottilaiset kirkot ovat saaneet minusta vankkumattoman ihailijan. Olisi houkuttelevaa päästä niiden tunteiden sisään, jotka pakottivat yhteisön rakentamaan moisia monumentteja Jumalalle. Jos olisin elänyt keskiajalla, niin ehkä olisin laulaa luritellut myös kirkkojen poikakuoroissa. Tuona ajanjaksona ei tainnut olla pahemmin tilaa ateismille, eikä uskonnottomuudelle. Näin minäkin olisin ollut hyvä katolilainen ja tehnyt pakolliset pyhiinvaellusmatkani Santiago de Compostelaan ja varmistanut hyvän paikan Paratiisiin portin loputtoman pitkässä jonossa.

Elämäni suurimpia intohimoja tällä hetkellä ovat valokuvaus ja kuvankäsittely. Nuo kirjat ovat ahtautuneet metrin levyiseen tilaan. Tämä taitaakin olla nykyään se eniten koluttu paikka, kun opiskelen kaivamaan kuvista sen uinuvan sielun esiin. Tosin meitä on muitakin, sillä digiaika on saanut ihmiset kuvaamaan lähes hullun lailla. Maailma taitaa olla jo kohta kyllästetty valokuvilla, mutta onneksi oman luovuuden kanssa painiskelu on edelleen minäkeskeinen tapahtuma. Jos päästää käsistään jotain, joka tuottaa tyytyväisen mielen, niin eipä sillä taida olla väliä, että onko tänään otettu miljoona tai kymmenen miljoonaa muuta valokuvaa.

Olen aina ollut kiinnostunut kielistä, joten oppikirjoja on tullut ostettua lähes parikymmentä ja sanakirjoja myös melkoisesti. Rakkaus Ranskan kieleen taitaa olla ikuista, mutta sille ei vain ole aikaa. Jossain vaiheessa luin Maigret -kirjoja melko sujuvasti, nyt en uskalla edes avata niitä. Espanjaa ja Italiaa olisi myös kiva kerrata. Saksaa inhoan, koska sitä pitää puhua viikset nenän alla. Nahkasaappaat ovat ymmärtääkseni myös hyvä lisä. Mutta en todellakaan jaksa enää opetella säännöttömiä verbejä. Jossain vaiheessa elämää on vain pakko hyväksyä priorisoiminen. Englannin kieli on löytänyt tukevan kolon reppuni pohjalta ja ostankin nykyään lähes kaikki kirjani tuolla Lontoon murteella. Niitä saa kymmenellä taalalla sujautettua verkon kautta suoraan Amazonin sivulta Kindlen bittivatsaan.

Nyt olemmekin jo kirjahyllyni finaaliosiossa. Se on varattu muutamalle kaunokirjalliselle teokselle ja lyriikalle. Luokittelussani eksyneet teokset ovat saaneet myös paikkansa tässä ryhmässä. Kirjastoni viimeinen kirja on näköispainos vuonna1642 ilmestyneestä Bibliasta. Se on kaunis ja painava. Kiikutin sen tätä juttua tehdessäni vaa-alle ja totesin, että painoarvoa Jumalan sanalla on tarkalleen 5,3 kiloa. Toivottavasti saan tuosta tiedosta edes pientä etua, kun olen viimeisellä tuomiolla. Tiedän edes raamatun painon, vaikka Katekismuksen uskonkappaleet taitavat edelleen takerrella.

Kirjahyllyni siis alkaa filosofiasta ja päättyy Pyhään kirjaan. Se on myös matka arvoista arvoihin. Toivon tietenkin, että siinä välissä olisi edes hieman faktaa, josta on hyvä pitää kiinni kun todellisuuden harhat alkavat jossain vaiheessa kummitella. Minusta elämän pelottavin asia taitaa olla fiktion ja faktan sekoittuminen. Loogisuus taitaa olla ainoa tapa mitata uskottavuutta. Ihmisen todellisuus on juuri sen näköinen, kun me sen näemme ja koemme. Jos emme pysty hallitsemaan sitä, niin meillä ei ole edes paikkaa siinä. Näin uskon.

maalis 172013
 
Sieppaa

Odin – jumalten kuningas

Elämän struktuuriin kuuluu erilaiset rituaalit. Ehkä ne ovat jonkinlainen keino hallita arkea, tehdä siitä selkeämpää. Rakennamme ympärillemme elämänkorkuisia muuria ajattelematta, että samalla se hukkaa palan tärkeää kokemusmaailmaa. Vapaus on monellekin vain mantra, jota hokemalla voi hyökätä hyvällä omallatunnolla yhteiskunnan asettamia rajoituksia vastaan. Meidän on turha itkeä niiden perään, jos mahdollisuus kokea maailma paljaalla iholla ei houkuttele. Todellinen vapaus on ajattelun vapautta ja onneksi sitä on vaikea rajata ulkopuolelta. Se on meille niin arvokas asia, että sen puolesta kannattaisi  tuulettaa joka päivä.

Näin ollen ei ole ihme, että tiukkaa normistoa löytyy uskontojen parista myös aivan riittävästi. Uskontojen rituaaleissa on kysymys paljon vakavimmista asioista, sillä huolimattomuus niissä voi viedä jopa taivaspaikan.  Itselleni on jäänyt epäselväksi, että mihin näitä outoja pokkurointeja oikein tarvitaan. Onko koko valtavan maailmankaikkeuden Luoja todellakin kiinnostunut meidän tekemistämme sirkustempuista. Jos Hän on luonut meille järjen ja samalla mahdollisuuden myös käyttää sitä kriittisesti, niin miksi Hän vaatisi meiltä järjettömiä juttuja. Tuota ristiriitaa ei pysty täyttämään edes huumorilla. Jumalan olisi kannattanut tehdä ihmisestä hieman yksinkertaisempia, niin palaute olisi ollut jatkuvampaa ja ehdottomampaa. Pitääkö Hänen suuruuttaan ja mahtiaan ylistää aamusta iltaan. Jos olisin itse Jumalan paikalla, niin minulle kyllä riittäisi vaatimattomampikin palaute omasta suuruudestani. Pöyhkeys ei todellakaan pue täydellisyyttä.

Sain tähän tekstiini hyvän lähtökohdan, kun luin Iranin presidentin Mahmud Ahmadinejadin joutuneen kritiikin kohteeksi, kun hän meni lohduttamaan poikansa menettänyttä Hugo Chávezin äitiä halaamalla tätä. Islamissa vieraan naisen koskettaminen on iljettävä teko. Ehkä tuossa meni presidentiltä taivaspaikka, mutta minulta hän sai ensimmäisen plussapisteensä. Kerrankin inhimillisyys tökkäsi uskonnolliset pelisäännöt pois tieltään. Kummallinen ristiriita, jota ei taida ymmärtää kuin islamin oppineet.

Myyttien ja uskontojen syntyvaiheessa ihmisten maailmankuva oli hyvin suppea. Kun metsästäjäkeräilijä katseli öistä tähtitaivasta, niin hänelle tuskin tuli mieleen, että tähdet ovat valtavan kaukana olevia aurinkoja. Tai että maailmankaikkeus koostuu sadoista miljardeista galakseista, joissa kussakin voi olla samanlainen määrä tähtiä. Esi-isiemme jumalilla oli vähemmän vastattavaa kätten töistä. Tunnetun maailman luominen ei tainnut olla kovinkaan kummoinen tehtävä ja siitä taisi selvitä uusavutonkin jumala. Nykyinen tiede on levittänyt tunnetun universumin rajoja jo niin kauaksi, että todellisuus ja sen lainalaisuuksien asentelu on vaatinut osaavaltakin Jumalalta totista puhdetyötä. Samalla käsitys Jumalan olomuodosta on väkisinkin muuttunut. Häntä on enää vaikea kuvitella isähahmoksi, joka kääntelee päätään kuullakseen mitä linnunradan kierrehaarassa kieppuvan aurinkokunnan erään planeetan asukkailla on kysyttävää. Tuo on ainakin minun päässäni täysin järjetön ja absurdi mielikuva.

Viikinkien Valhallassa taisteluissa kuolleet soturi jatkoivat juominkeja ja mässäilyä germaanikansojen mahtavimman jumalan Odinin kartanon juhlasalissa. Taivaassa raikui aivan tavallinen arkinen elämä. Se teki tuonpuoleisesta ja jumalasta uskottavan. Niitä kannattelivat arvot, joiden keskeistä aluetta olivat urhoollisuus ja verinen tappara. Tuossa on jossain mielessä enemmän logiikkaa, kuin monissa tämän päivän uskonnoissa. Siinä on aitoa rehellisyyttä mukana. Tämän päivän Jumala ei moista menoa sietäisi. Jumalan tärkein ominaisuus on olla eettisesti täydellinen. Kieltämättä Vanhan testamentin Jahve taisi olla ajoittain äksy ja ainakin minun näkökulmastani tallusteli moraalisesti jopa harhapoluilla, oikoessaan kovalla kädellä oman ja muiden kansojen väärinkäytöksiä. On todella vaikea kuvitella Jumalaa, joka olisi moraaliton. Toisaalta, miksi näin ei voisi olla.

Leikin silloin tällöin mielikuvilla, joiden taustalla on ennakkoasenteista ja tiedosta vapaa mieli – Tabula rasa. Tuon mielen kanssa tunkeutuminen meidän kulttuurimme erinäisten tapojen pariin, on samalla virkistävää ja ahdistavaa. Tässä ajatusleikissä tähtien takaa matkannut muukalainen voisi olla melko hämmentynyt, jos hän sattuisi tupsahtamaan keskelle kotimaista kirkonmenoa. Olisi siinä reissaajalla kotiin palattuaan kertomista, kun alttarilla syödä naposteltaisiin Jumalan poikaa ja juotaisiin hänen vertaan. Kansa hyppisi penkistä pystyyn ja taas istumaan, hokien samalla papin perässä outoja loitsuja. Jos tämä sama matkaaja olisi käynyt antiikin Egyptissä, niin hän ei huomaisi mitään konkreettista eroa niiden ja nykyisten uskonnollisten rituaalien välillä. Hän pitäisi myös yhtä sekavana kirjana sekä Raamattua että Kuolleiden kirjaa. Tuskin hän jaksaisi edes lukea niitä lävitse. Tämän kummallisuuksien listaan voisi liittää myös buddhalaisten ja islamilaisten menot. Buddhien rukousmyllyjen pyörittely saa minut itkemään ja hihittämään vuorotellen. Tuota näkyä on todellakin vaikea lähestyä millään muulla tavalla.

Jos Jumala on olemassa, niin hän on jo varmaan nauranut jo aikoja sitten itsensä hengiltä katsoessaan näitä rituaaleja, joiden sisin olemus on ollut jo pidemmän aikaa ollut järjen tavoittamattomissa. Kummallista tässä on se, että ne taitavat jatkua hamaan tulevaisuuteen ja niiden oikeasoppisuutta tullaan erilaisten lahkojen parissa valvomaan tiukasti. Kaikesta huolimatta järjettömyydessäkin on ripaus jonkinlaista viehkeyttä. Muuta arvoa en taida itse tulla koskaan löytämään näistä uskontojen ympärille kehitetyistä moninaisista rituaaleista.