joulu 292012
 

LeninLenin kuoli lähes sata vuotta sitten kärsittyään ensin muutaman aivoinfarktin. Hän olisi halunnut päästä hautaan vaatimattomin menoin. Stalin päätti kuitenkin toisin: Vladimirin piti saada oma mausoleumi Punaiselle torille. Näin punaisen aatteen väkevin lipunkantaja joutui osaksi kasvavaa henkilökulttia. Iljits Uljanov ei olisi varmaan voinut kuvitella siinä vaiheessa, kun hän teki tuttavuutta kuoleman kanssa, että hänelle vaihdetaan uusi puku 99 vuotta myöhemmin. Toivottavasti hän saa kuitenkin pitää nykyisen pilkullisen solmion, sillä mielestäni se pukee loistavasti tuota suurmiestä, joka uskoi loppuun asti omaan aatteeseensa. Tosin hän olisi käännähdellyt melko levottomasti betoniholvissaan jos hän olisi tiennyt, mitä Stalinin vainoharhaisuus ja vallanhimo synnyttäisivät. Molempien taskussa oli hyvä aate, jonka toiset pilasivat. Nuo kaksi aatteen edelläkävijää tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa Tampereella. Luultavasti se oli myös rakkautta ensisilmäyksellä. Samalla Suomi oli melko aktiivisesti mukana, kun suuri sosialistivaltio oli ottamassa haparoivia ensiaskeleitaan..

Kommunismi taitaa olla ainoa poliittinen aate, jonka avulla on yritetty saavuttaa yhteiskunnallista hyvää ilman uskonnon tukea. Kapitalismin pelisäännöt ovat syntyneet samalla kuin ihminenkin, niitä ei ole tarvinnut synnyttää. Sen arvot ovat olleet aina osa identiteettiämme. Kaikki aatteet, jotka saavat voimavaransa ihmisen itsekkyydestä, ovat pitkäikäisiä. Tosin Lenin ei ollut itsekään mikään pyhäkoulupoika. Aika harva aatteen kantaja sellainen onkaan. Aate nousee aikaa myöten aina tekijänsä yläpuolelle. Siinä vaiheessa tekijän on muututtava tai jäätävä historian jalkoihin. Hän saa aikanaan patsaan ja ehkä toisenkin. Mutta miksi pitää palsamoida? Sitä en ole oikein ymmärtänyt. Henkilökultti tuntuu kuitenkin vaativan sitä, vaikka aatteenhan pitäisi itsessään riittää. Sen pitäisi jopa jossain vaiheessa unohtaa tekijänsä. Usein aatteen sijaiskärsijäksi päätyy myös moraali, joka yleensä saa kenkää kun on suurista asioista kysymys. Tärkeintähän on se, että tuntee tekevänsä oikein. Ja onhan se komeaa, jos voi rakentaa valtion kokoista tulevaisuutta. Annetaan siis Leninille anteeksi. Ehkä hän on ansainnut uuden puvun, mutta älkää kuitenkaan vaihtako solmiota. Peskää ja laittakaa se takaisin miehen kaulaan. Taidan laittaa tuon toiveeni mausoleumin kotisivulta löytyvään vieraskirjaan.

joulu 102012
 

Steve McQueenin ohjaama Shame on loistava elokuva. Pääosaa näyttelevä Michael Fassbender saa saman adjektiivin suorituksensa perään. Yhtään huonompi ei ole hänen siskoaan näyttelevä Carey Mulligan. Elokuva on puettu niin tukevan luurangon ympärille, että se pysyy pystyssä, vaikka sen tyrkkäisi viettävälle katolle. Keskeinen ajatus tuodaan kuin tarjottimella eteen, joten kenellekään ei voi jäädä epäselväksi, mitä ohjaaja haluaa viestiä tarinalla. Ilmaisu on kiehtovan niukkaa, keskustelut kiinnostavia ja kameran käyttö tukee tätä kaikkea upeasti. Shame on siis lähes täydellinen elokuva, joka ei jää kuitenkaan elämään, koska siitä puuttuu jotain. Shame on elokuvan muotoon puettu kylmä peltirobotti.

Rakastan pelkistämistä. Hyvä esimerkki musiikin alueella on John Lennonin Image -kappale. Taide on yleensä parhaimmillaan, kun siitä kuoritaan ylimääräinen pois. Silloin siitä jää olennainen – sielu. Sitä on helpompi koskettaa ja sitä pääsee lähemmäksi. En ole hurmautunut ylimääräistä koukeroista, jotka muuttuvat helposti itsetarkoitukseksi. Esimerkiksi barokkihuonekalut saavat minut suorastaan voimaan pahoin. Shame täyttää nämä pelkistetylle taiteelle antamani ehdot, sillä se on elokuva, josta on raavittu turha kuorrutus pois. Siitä huolimatta en pitänyt siitä ja se oli suorastaan kiusallista. Lisää epätoivoa tuohon mausteeseen tuo se, että kriitikot ovat tykästyneet tähän McQueenin uusimpaan. Yleensä makumme ovat olleet melko yhteneväiset. Shame on pitkästä aikaa elokuva, jossa polkumme haarautuvat aivan eri suuntiin. Arvostamani elokuvasaitti IMDb antaa pisteitä 7,4. Se on melko kohtuullista eli joku muukin purnaa.

Taidetta voi lähestyä tunteella tai analysoiden sen rakennetta. Usein nämä taitavat olla molemmat samaan aikaan läsnä, kun koemme elämyksen. Abstrakti maalaus luultavasti vaatii enemmän älyllistä pohdintaa. Taide on kuitenkin pohjimmiltaan rakennetta ja muotoa. Tarinan alla on näin aina toinen tarina. Voin kuunnella jotain klassisen musiikin kappaletta vain analysoiden sen muotokieltä. Sekin voi tuottaa mielihyvää. Shame ei sitä kuitenkaan tehnyt.

Elokuva on taidemuoto, jonka tarinat ovat meille kaikille mahdollisia. Voisimme olla kuka tahansa henkilö, missä tahansa elokuvassa. Ehkä tässä on selitys. Elokuvasta hakee kuitenkin jotain, joka edes hieman ravistelee tunteita, tarttuu niistä kiinni. Sen käsitys elämästä ei voi olla vain muotoja ja rakenteita, siinä on oltava muutakin. Kokemukset joissa tunteet nousevat vahvasti esille taitavat olla juuri niitä, jotka jäävät lopultakin vain elämään.

Katsoin muutama päivä Shamen jälkeen viime vuonna teattereihin tulleen ranskalaisen elokuvan Koskemattomat (Intouchables). Mielestäni se on täydellinen draamakomedia. Se on täyttänyt elokuvasalit maailmalla. Koskemattomat on yleisön ja kriitikoiden suosikki ja harvoin näin. On mukavaa, että sen inhimillinen kerronta koskettaa meitä. Maailma ei ole sittenkään niin kylmä paikka.