marras 302012
 

Kuvankäsittelyssä pyritään optimoimaan kuvaa, manipuloimaan sitä tai jotain siitä väliltä. Optimointi on hienovaraista säätämistä, jonka avulla kuvaan lisätään yleensä hieman kontrastia, terävyyttä ja rajataan se. Se on kohde- eli realistihakuista. Se on eräänlaista ”meikkaamista”. Sitä voisi vaikka verrata naisten tapaa korostaa omia piirteitään erinäisten kosmeettisten tuotteiden avulla. Ehostaminen ei ole silloin tsetarkoituksellisena, vaan se tavallaan ”hukkuu” kauniisti kokonaisuuteen. Mitä tulee tallennusmuotojen eroon, niin harrastajan ja ammattikuvaajan käyttämä RAW-tiedosto vaatii aina säätämistä. Usein myös JPG –kuvat edellyttävät ainakin yhden työvaiheen: rajaamisen.

Manipulointi on jo karkeampaa todellisuuden muuttamista. Siinä kuvaan voidaan lisätä uusia elementtejä, joita siinä ei edes ollut kuvaa ottaessa. Tämä metodi vääristää enemmän todellisuutta. Molempien yhteinen ”synti” on tuo mainittu rajaaminen. Todellisuushan ei muodostu suorakaiteen muotoisista paloista, joiden ympärillä ei ole enää mitään alkuperäistä kiinnekohtaa. Rajaaminen korostaa kohdetta, joka on jos mikä todellisuuden manipulointia. Jokapäiväinen havainnointi sisältää yleensä melko laajoja kokonaisuuksia, jotka rajautuvat silmäkulmiin. Siihen sisältyy myös ääniä. Kysymys on merkityksestä, se voi muuttua todella paljon. Vaikka kohdistaisin katseeni yhteen kohtaan, niin se ei ole sama asia kuin kuvan rajaaminen, koska se ei ole koskaan täysin irti omasta ympäristöstään. Tuo taustasta irrottaminen on valokuvauksen, ehkä kiehtovin elementti. Jos katsoisimme ympäröivää todellisuutta jatkuvasti etsimen lävitse, niin maailma olisi visuaalisesti paljon houkuttelevampi paikka.

Tämä blogi sai ajatuksen kuulemastani väitteestä, että kuvaan ei saa tehdä mitään muutoksia. Tämän ajattelun mukaan esimerkiksi päästä kasvavaa valopylvästä ei saa poistaa. Minusta tuo on typeryyttä, joka muuttuu hyväksyttäväksi vasta silloin, kun puhumme dokumentoimisesta. Näiden kommentoijien mielestä kuvankäsittely on jonkinlaista huijaamista, joka vääristää inhottavasti heidän vaalimaansa todellisuutta. Ehkä heidän todellisuudenkuvansa vaatii, että johonkin voi edes luottaa. Jos ei enää edes kuvaan, niin silloin potkaistaan arjesta viimeinenkin tulijalka alta pois. Mutta voiko taiteessa yleensäkään huijata? Ei, jos ”huijaaminen” sisällytetään vain itse luomistapahtumaan. Luovuus on itseriittoinen tapahtuma, jolle ei kukaan voi laittaa ”oikeita” rajoja. Ei edes taiteilija, sillä tuskin hän ajattelee luovuutta rajattuna tilana. Taide on aina taidetta, tekniikasta ja sen metodeista huolimatta. Dokumentilla on omat rajat ja kriteerit. Uutiskuvien on syytä välittää mahdollisimman reaalisesti kuvaajan havainnoiva todellisuus. Kyseessä on uskottavuus ja jos se poistetaan, niin seuraava kysymys on ihan aiheellinen: voiko mihinkään enää luottaa?

Kun kuvaa muokataan, niin se yleensä tuo samalla sen ”sielun” selkeämmin esille. Itse näen otetun valokuvan aihiona, joka odottaa että sitä aletaan vanuttamaan ja venyttämään. Joskus ytimen esille kaivaminen vaatii pidemmällä vietyä käsittelyä. Joskus riittää sävykkyyden lisääminen, rajaaminen ja terävöitys. Siinä on samaa kuin vaikkapa maalaustaiteessa. Aika harva meistä olettaa taiteilijan kuvaavan pensselillä yksityiskohtaisen tarkasti maalaamansa aiheen. Me hyväksymme sen, että se on hänen näköisensä. Taiteilija siirtää työhönsä jotain itsestään. Näin voi tehdä myös valokuvaaja, joka istuu tietokoneen ääressä ja pohtii, mitä kuvalle pitäisi tehdä, jotta se nousisi katsojan korkeudelle. Tämän kirjoituksen yhteydessä oleva kuva voisi olla hyvä esimerkki tästä ajattelusta. Tuo aita on kuvattu loppukesän aurinkoisena päivänä Helsingin Talvipuutarhan pihalla. Siinä kiehtoi minua varjot ja kaiteen mutkittelu. Vasta kotona ymmärsin, että saisin nuo elementit paremmin esille korostamalla niitä voimakkaan harmaasävykuvan avulla. Tuon kuvan alkuperäinen sielu oli muotoa ja rytmiikkaa. Käsittelemässäni kuvassa se on tuotu selkeästi esille. Se mistä kuva rakentuu ja mikä siinä kiehtoo, ei vaadi todellakaan pidempää pohdiskelua.

marras 272012
 

Ikääntyessä näkökenttä kuulemma kapenee. Se tuskin on ongelma niin kauan, kun pää kääntyy edes jonkin verran sivulle päin. Paljon pahempaa kuitenkin on tulossa, kun roskis täyttyy vuosikalentereista. Ei pidä unohtaa, että ikääntyminen on myös luovuttamista ja karsimista. Toki se on myös säästämistä, sillä jossain vaiheessa on turha ostaa mitään, joka kestää kymmeniä vuosia. Vanhuuden pitäisi siis lisätä kertakäyttökulttuuria. Onkohan tuota kukaan koskaan tutkinut? Todellisuudessa näin ei varmaankaan tapahdu, koska ostamalla kestäviä tuotteita samalla huijaa itseänsä. Tämän ”viisauden” logiikka on siinä, että sitä uskottelee pysyvänsä ainakin tuon ja tuon tavaran eliniän hengissä. Vanheneminen lisää luultavasti itsensä huijaamista.

Ikääntyminen muistuttaa itsestään joka aamu, kun nouset sängystä ja yrität oikaista kroppaasi kiiruhtaessasi veskiin tyhjentämään pakottavaa rakkoa. Tämä on ihanaa arjen realismia, joka opettaa rehellisyyteen. Samalla se myös kouluttaa keskittymään olennaisimpiin asioihin. On turha kuvitella, että aikani riittää edes niiden kirjojen lukemiseen, jotka täyttäisivät lopullisesti uteliaan mieleni. Joten maailmankaikkeuden mysteerien lopullinen ratkaisu jää jälkipolvieni ratkaistavaksi. Toisaalta päätyseinän häämöttäessä, sitä alkaa keskittyä olennaiseen. Lopultakin ymmärtää, että elämässä on vain yksi tärkeä asia ja se on pysyä hengissä. Ja sekin taitaa olla vain läinnä itsekästä anelua.

Viikatemiehen viimeinen survaisu ei ole leikin asia. Siihen kannattaa valmistautua keräämällä itseironian pisteitä pussiinsa. Itseironia on omien kokemusteni pohjalta paras yleislääke, sillä se auttaa lähes joka vaivaan. Jos hyvin käy, niin tuolle tuimakasvoiselle kaverille ehkä ehtii esittäytymään ennen sukeltamista siihen samaan pimeyteen, josta tänne syntyessämme putkahdimme. Se on paljon lohdullisempaa, kuin syntyä uudelleen tai joutua jonkinlaisen taivaallisen järjestelmän tahdottomaksi rattaaksi. Minusta ainakin ajatus, että seisoisin enkelikuoron takarivissä laulamassa Hoosiannaa ikuisesti, on kieltämättä puistattavaa.