loka 312012
 

Elämä imperfektissä olisi kulutettu melko pian loppuun. Hyvien asioiden muisteleminen ei kasvata niin vahvoja siipiä, että niiden avulla voisi liidellä naama hymyssä aina seuraavaan päivään. Etenkin jos muisti alkaa hapertua ja ne hyvätkin kokemukset ja hetket muuttuvat päivä päivältä yhä suttuisemmiksi. Tähän rakoon työntää jalkansa unelmat, joiden kasvualusta on siellä, jota ei ole vielä edes olemassa. Tämähän on typerintä, mitä voi kuvitellakaan. Me rakennamme mielihyvää hattaroiden päälle, teemme haaveistamme elämämme kokoiselle talolle kestävän kivijalan. Futuuri on rakennettu olettamuksille ja jostain kumman syystä nuo miellyttävät visiot tulevat elämässämme vastaan lähes aina viehkeä kukkakimppu kädessä.

Kaikesta typeryydestä huolimatta me kaipaamme unelmia. Vaikka tuon mielikuvan tarkka merkitys tarkoittanee myös sitä, että ne myös realisoituvat sitten joskus, niin tärkeintä kai kuitenkin ovat nuo matkat kohti kaukaisia pilvilinnoja. Sillä ei ole lopultakaan merkitystä, että saavatko ne lihaa luiden päälle. Meillä on kaiketi sisäänrakennettuna kuitenkin jonkinlainen todellisuutta vaaniva koneisto, joka hyväksyy päiväunet, mutta vain tietyin varauksin. Ajattelen itsekin, että elän varmaan hyväkuntoisena ainakin 90-vuotiaaksi. Kasikymppisenä polkaisen vielä fillarilla muutaman kymmenen kilometrin aamulenkin ilman suurempaa tuskaa. Vaikka tiedänkin, että taidan vain katsella päiväunia, niin siitä huolimatta ne kantavat tässä päivässä. Niin kauan kaikki on hyvin, kun sylissä istuva realismi taputtaa silloin tällöin olalle ja pyytää elämään tätä päivää. Todellisuutta kun ei havaitse muuten, kuin tarkastelemalla sitä joka aamu yhä uudelleen jo tutuksi tulleen struktuurin osana. Hyvä tälle ajattelulle on käydä silloin tällöin hautausmaalla. Siellä on monta unelmaa, joiden olisi pitänyt toteutua sitten joskus.

loka 092012
 

Asun luonnonsuojelualueen kainalossa. Aluella tehdään melko vähän metsänparannustöitä ja olenkin ristinyt erään alueen siitä satumetsäksi. Kaatuneet puut lahoavat arvokkaasti paikalleen ja sammaleinen kumpuileva aluskasvillisuus näyttää epätodellisen pehmeältä.  Ohittaessani tuon maiseman mieleeni tulee usein Leif Färding, suomalainen underground-runoilija vuosikymmenten takaa, joka meni metsään kuolemaan.  Kerrotaan, että löydettäessä hänen rintansa päällä oli intialainen filosofiakirja. Itsemurhan syyksi paljastui hiipuva luovuus. Tuo tarina on karun kaunis, looginen ja typerä. Luovuus voi tulla ja mennä, mutta ehkä nuorella iällä sen menetys tuntuu lohduttomalta ja hyvin lopulliselta. Färding taisi kuitenkin olla ensimmäinen runoilija, jonka tekstit pujahtivat liukkaasti paitani alle.

Mutta jätetään runoilija kuolemaan metsään. Sauvakävelylenkilläni ohitan usein paikan, jossa on kahden tolpan päähän kiinnitetty yllä olevat julisteet. Joillekin luonnonsuojelualue on niin pyhä paikka, että pienikin rikos luontoäitiä kohtaan tuntuu siltä kuin revittäisiin pala sielusta. En minäkään kuusivarkaita hyväksy, vielä vähemmän omassa satumetsässäni. Mutta mitä useammin kuljen noiden syyllisyyttä hakevien plakaattien ohitse, niin useammin haluaisin repiä ne alas. Ne ovat jopa epäsiistejä. Toinen niistä on ruosteisen metallipylvään päässä, joka ei sovi osaksi tuota maisemaa. Ne vaikuttavat yhdessä enemmän ympäristöä pilaavasti, kuin varkaan kotiinsa kuljettamat kuusentaimet. En myöskään usko, että noilla teksteillä saavutetaan mitään. Kirjoitusten vaikutus taitaa olla aivan päinvastainen: ne ärsyttävät. Vastaava esimerkki voisi olla autohalli, johon pysäköidyn auton ympärille olisi siroteltu varoituskylttejä ja niissä pyydettäisiin olla kolhimatta autoa. Varmaan niitä klommoja tulisi kylkiin näin enemmän, sillä niitä suorastaan houlkuteltaisiin paikalle. Minun on tehnyt monta kertaa mieli tehdä oma lisäykseni tämän jutun kehoituksiin. Voisin tekstailla niihin jotain hauskaa, vaikkapa näin: ”Katsotaan nyt, en voi luvata mitään varmasti.” Luultavasti en ole ensimmäinen, joka on reagoinut näin. Hyväkin asia voi kääntyä selälleen, jos sen arvoja jaellaan ärsyttävästi ja syyllistävästi.