syys 272012
 

Joskus joku ilmaan heitetty sana, tai pätkä keskustelua jää jonnekin vaikkuputkien väliin ja vaatii lisäpohdintaa. On toki myönnettävä, että mitään yhteiskunnallista kysymystä ei voi järkeillä niin perusteellisesti, että käteen jäisi vain ehdoton totuus. Rajan vetäminen faktan ja fiktion väliin onnistuu kuitenkin paremmin, jos tietoa on enemmän. Pohdinta on parhaimmillaan niitä mielen palikoiden uudelleen järjestelyjä. Silloin tällöin pitäisi pitää siivouspäivä, jolloin nostelisimme muturepustamme vanhat asenteet pihalle tuulettumaan ja pohtisimme avoimin mielin, mistä ne ovat muodostuneet. Tässä on eräs yritys, joka sai alkunsa keskustelusta. Muuten en olisi jäänyt pohtimaan näitä asioita, jotka olivat painuneet jo itsestäänselvyyksiksi sinne oman asennereppuni pohjalle.

Otsakkeen työ ja ihmisarvo eivät oikeastaan kuuluisi edes yhteen, sillä kaikilla ihmisillä on tarkalleen sama arvo, vaikka hän loisisi lapsuudesta vanhuuteen yhteiskunnan rahoilla. Tuo lähes hurmoksellinen ihmisarvon määritelmä on humanistista ”hömpötystä”, jolla suojellaan väliinputoajia ja niitä heikompiosaisia. Ja näin pitääkin olla. Sen loukkaamattomuus on jopa turvattu Suomen perustuslaissa. Todellisuudessa meidän arvomme suhteessa muihin määräytyy kuitenkin yhteiskunnan arvojen pohjalta. Ympäristö arvottaa meitä ja viime kädessä me itse. Todellisuudessahan me emme voi edes tietää mitä meistä ajatellaan, voimme vain kuvitella oman roolimme erilaisten vihjeiden kautta. Niiden tulkinta on yleensä itselle mieluista. Näihin arvoihin vaikuttavat poliittinen järjestelmä ja yleensäkin ympäröivä kulttuuri. Jälkimmäisellä alueella uskonnon rooli on melko hallitseva. Tuota arvostusten omaksumista helpottaa se, että emme ehdollista tuttua kovinkaan helposti. Siinä on jonkinlaista ”estetiikkaa” mukana, ripaus hyväksymisen kauneutta. Vieraus saa helpommin epäilemään asioita ja niiden todenperäisyyttä, koska se on henkisesti rumaa, muodoltaan outoa. Haemme totuutta, koska etsimme omaa paikkaamme. Se mitä pidämme totuutena, on usein kuitenkin jonkun muun totuus. Se voi olla päättäjien totuutta, se voi olla sellaisen ryhmän totuus, joka saa meidät sulkemaan hymyillen oman vankilamme oven kiinni. Se on sama elämmekö kapitalistisen tai sosialistisen järjestelmän ajattelun ohjaamassa ympäristössä. Molemmat haluavat meistä kansalaisia, jotka täyttävät yhteiskunnan asettamat normit. Kuitenkaan emme voi osoittaa ketään sormella ja sanoa, että tuo tai nuo henkilö luovat tai ovat luoneet yhteiskunnan perusarvot. Jos joku pitää valita, niin Jeesus on varmaan ollut maailmanhistorian tukevin arvojen rakentaja. Marx ei sitä ollut, koska hänen arvonsa olisivat muuttaneet liian paljon. Ne pyrkivät ronkkimaan yksityisomaisuutta ja olisivat vaatineet ihmisen asenteissa muutosta vain rakenteiden takia. Se ei tule koskaan toimimaan kuin pakon kautta, jos halu jakaa yhteistä hyvää ei kumpua suoraan sydämestä. Tämä on naivisti sanottu, mutta ainakaan selittelylle ei jää tilaa. Jeesus osasi kuitenkin sopivasti syyllistää. Ehkä Marx ja Jeesus olisivat saaneet yhdessä jotain mielenkiintoista aikaan. Tai sitten eivät, vaikka olivatkin suhteessa ihmiseen humanisteja.

Työ yleensä mielletään suoritukseksi, josta maksetaan palkkaa. Palkkatyö on kuitenkin vain yksi osa-alue, jonka erityisarvo on muodostunut siihen tiukasti kytkeytyvästä rahasta. Ilman kapitalismia, emme käyttäisi edes tuota termiä. Marx määritteli sen vallankäytön ja alistamisen välineeksi ei tasavertaiseksi vaihtosuhteeksi työnantajan ja työntekijän välillä. Kiitos myös Martti Lutherin, jonka mielestä ahkeruus on Jumalalle hyvin mieluista. Palkkatyön lisäksi voimme puhua myös vapaaehtois-  ja kotityöstä. Pakkotyö mainitaan myös tässä yhteydessä.  Työ voidaan jakaa myös henkiseen työhön ja fyysiseen. Tänä päivänä miehen mitta ei taida kuitenkaan olla se, että montako mottia hän on tehnyt puita päivässä. Myös henkisen työn arvostus on ainakin nuorten ja keski-ikäisten keskuudessa lisääntynyt.

Länsimaisille arvoille rakentuvissa yhteiskunnissa tehdään paljon järjetöntä työtä. Niiden arvot voivat olla suunnattuja turhuuden markkinoille tai pahimmassa tapauksessa ne voivat olla täysin vastakkaisia niille tavoitteille, joiden avulla rakennetaan inhimillistä yhteiskuntaa. Mutta kun tuon työsuorituksen päällä lukee palkkatyö, niin se tuntuu riittävän. Itse arvostan myös vapaaehtoistyötä, koska siihen on yleensä kestävät ja vahvat eettiset perusteet. En näe myöskään kotiyötä mitenkään vähäarvoisena, jos se mahdollistaa muutakin kuin tyhjänpäivästä shoppailua. Toki sekin tuottaa töitä ja verotuloja. Kapitalismissa on alistuttava tähän yhtälöön.

Jos työtä arvostetaan, niin sen arvostus pitäisi kytkeä siihen hyötyyn, mitä yhteiskunta siitä saa eli millaisia arvoja se tukee. Jos nuo päivittäiset työsuoritukset inhimillistävät ja mahdollistavat moraalisen vastuun ottamisen ympäristöstä, niin se kuulostaa ainakin minusta hyväksyttävältä. Sillä ei ole merkitystä, että maksetaanko siitä palkaa ja vaatiiko se herätyskellon päälle laittoa.

Vain pelkkä palkkatyö ei voi olla oikean työn mittari. Voisin jopa kärjistää ja sanoa, että yhteiskunnan tukirahoilla keinotteleva voi olla arvokkaampi yhteishyvällisesti kuin sellainen, joka käy säännöllisesti töissä. Ensin mainitun kohdalla oletan tietenkin, että hän osallistuu esimerkiksi vapaaehtoisuustyön kautta oman yhteisön rakentamiseen. Vapaamatkustajista en pidä.

Työllä ei pitäisi määritellä ihmistä, nostaa tai laskea tämän arvostusta. Päinvastoin, ihmisen pitäisi määritellä työ omien inhimillisten arvojen pohjalta. Silloin arvot olisivat hankittuja ja koeteltuja. Minun yhteiskunnassani filosofit saisivat tärkeimmän roolin. Tämä on varmaan kestämätöntä ajattelua monenkin mielestä, mutta perusteltua. Eikä vain siksi, että antiikin suuri ajattelija Platon hahmotteli aikanaan vastaavan yhteiskuntamallin. Siinä on kieltämättä jotain hyvin kiehtovaa.

syys 192012
 

Kävin tuolla Hangon edustalla olevalla majakalla ensimmäisen kerran viime vuoden heinäkuussa. Taisin tuolla reissulla ajatella toiveeni ääneen, sillä huomasin saaneeni tänä kesänä lahjakortin, joka mahdollisti yöpymisen samaisessa paikassa. Minua hemmoteltiin, sillä tuohon pakettiin kuului myös ruoka ja tunnin saunavuoro.  Olin mielessäni toivonut hieman myrskyä, tosin ei liian paljoa, sillä kovalla tuulella rantautuminen ei olisi onnistunut ja matka olisi peruuntunut. Toivomukseeni vastattiin. Venematka vaahtopäiden koristaminen maininkien sylissä oli keinuvaa, mutta kiinnityimme matkan päätteeksi laituriin ongelmitta.

Tämän jutun yhteydessä olevien kuvien yhteinen nimittäjä on kauneus. En yleensä muuta otoksiani kuvankäsittelyssä öljyvärimaalauksien kaltaisiksi ja aseta niitä valkoisten reunusten sisään. Minusta vain tuntui, että nyt se oli luvallista. Tuon luodon kauneus kumpuaa sen yksinäisyydestä. Se on paikkana niin karu, että tilaa on enää vain noille ikuisuusarvoille. Toivottavasti nämä kuvat kertovat jotain omista tuntemuksistani, kun vaeltelin tuon luodon kivisillä kasvoilla ja yritin löytää uusia kuvakulmia. Upein elämys oli kun tuijotin keskiyöllä pääni päällä levittäytyvää kirkasta tähtitaivasta. Puolikas Kuu nuokkui lähellä taivaanrantaa ja ympäröivä meri hakkasi tasaisesti luotojen kivisiin kylkiin.