kesä 292012
 

On todella hienoa saada elää aikoja, jolloin maailmassa tapahtuu valtavia mullistuksia. Viimeisen vuoden aikana on tullut pari maailmanloppua ja kolmas on tulossa parin päivän päästä. Ensimmäinen näistä piti tapahtua viime vuoden toukokuussa. Tämän pelottavan ajatuksen isä oli Harold Camping, 94-vuotias teräväpäinen fundamentalisti Kaliforniasta, jonka päivät kuluvat Raamatun rivien välien tutkailuun, matematiikan kirja toisessa kädessä. Hän on kaiketi jonkinlainen numeorologi, joka hakee ison kirjan kansien välistä salattuja merkityksiä. Luulisi Jumalan tehneen hieman helpomman oppaan ihmiskunnalle, jos osa meistä ei mahdu sitten millään siihen kuuluisaan intiaanikanoottiin. Itse ainakin naputtelisin tekstini kirkkaana mielessäni tuo kaikista typerin kannattajani. Taivaallisella Isällä lienee ei ollut mielessään rautalankamallia, kun Hän saneli ajatuksiaan juutalaisille. Antaahan tuo tietenkin viisaamman kuvan tekijästään, kun aikaansaannoksesta ei saa tolkkua kuin eksegetiikan proffa, jos edes hän. Mutta palataan Haroldin ennustukseen. Hänen uskolliset kannattajansa myivät omaisuutensa, kielsivät lapsiaan hakemasta korkeampaan opinahjoon (tällainenkin tapaus oli) ja alkoivat julistaa riittävän ajoissa ja hyvin näyttävästi tulevaa maailmanpaloa. Nolo päivähän siitä lopulta tuli. Aurinko kiersi tuttua reittiä radallaan ja uusi aamu tuli kuin varkain. Harold oli hämmentynyt. Hän levitteli käsiään toimittajille ja ihmetteli, että missä meni pieleen. Hän vaihtoi kuitenkin alun epäröinnin jälkeen ihmiskunnan viimeisen päivän syksyyn ja taas odoteltiin. Lehdettömät puut seisoivat kylmissään räntäsateessa, kun Harold Camping myönsi lopulta erehtyneensä. Hämmentyneet kannattajat saivat muutaman lohdutuksen sanan ja tuomiopäivän profeetta vetäytyi kotiinsa odottamaan omaa lähtöänsä.

Seuraava ennustaja ei tuonut omaa seurakuntaansa ja sen oppirakennelmia kovinkaan vahvasti esille – ainakaan valtakunnallisesti. Hän oli siis hieman fiksumpi. Olen kirjoittanut tästä Ronald Weinlandista jo aiemmin oman bloginsa, mutta tässä hieman jatkoa sille. Hänen ennustamansa tuomiopäivä piti olla muutama viikko sitten, mutta ainoa tuomio tuli oikeusasteessa, jossa tälle oman kirkkonsa johtajalle lätkäistiin tuomio maksamattomista veroista. Hänen tulonsa ovat muodostuneet hänen kannattajiensa jakamista kymmenyksistä. Ronald elää vaimonsa kanssa melko komeasti huvilassaan ja autoallissakin on näyttävää täytettä. Nyt hän odottaa seurantarengas jalassaan syksyistä vankilareissua. Kannattajiakin on liuennut, ehkä jonkin luotettavamman saarnaajan turvalliseen helmaan. Luulisi Ronaldia harmittavan. Oikeuskiireiden keskellä hän on kuitenkin jo julistanut uuden päivän pieleen menneen tilalle. Olisi luullut hänen viisastuneen, mutta ei, sillä hän ennusti sen jo vuoden päähän. Tosin vankilassa hän on turvassa kannattajilta.

Onneksi meillä on vielä mahdollisuus nähdä maailmanloppu ennen loppukesää, sillä puertoricolaisen José Luis De Jesús Mirandan johtama yhteisö johdattaa meidät epäuskoiset sen hellään syleilyyn ihan lähiaikoina. Tämä kuppikunta ei tunnusta Helvettiä, eikä muitakaan kristityille tärkeitä elementtejä. Kannattajat antavat tatuoida kehoonsa luvun 666, josta ei voi hyvää seuraa. Lahkon johtaja pitää itseään Jeesuksen toisena tulemisena ja hän aikansa menee parjatessa muita uskontoja ja Vatikaania. Vatikaanin arvostelu saa täältäkin tukea, mutta muuten taidamme olla eri linjoilla näissä uskon kysymyksissä. Tämän päivitetyn jessen elämä on sisältänyt suoneensisäisiä huumeita ja ilmestyksiä, joista tämän kultin uskonkappaleet ovat kehittyneet. Uskoisin vahvasti, että tuossa on tainnut kietoutua faktat ja fiktiot toistensa ympärille. Tässäkin toilailussa on suurin ihme se, että kannattajia ja rahaa löytyy. Maailmanloppuja ei kuitenkaan pitäisi ennustaa, mutta José Luis De Jesús teki myös tuon virheen. Tässä on kuitenkin mukana näyttävyyttä hieman enemmän, sillä hänen ja lähimpien opetuslastensa pitäisi vaihtaa ilmiasua aivan lähitunteina. He muuttuvat aineettomiksi ja pystyvät kuulemma sukeltamaan sen jälkeen seinien lävitse ja istumaan vaikka nuotiossa makkaratikun päässä tuntematta mitään. Tuo olisi minustakin mielenkiintoinen muutos tähän nykyisen olomuotoni rajoittamaan elämään, joka sisältää aika monta kiinteän esineen väistöä vuorokaudessa.  Olisi ihan mukava livahtaa lennossa ohiajavaan hissiin tai taksin takapenkille.

Mikä näistä yllä esitellyistä höperökeskittymistä tekee lähes käsittämättömiä, ei ole suinkaan niiden perustajat, vaan kannattajat. He ovat valmiit maksamaan näille huijareille kymmenyksen tuloistaan. Tuo ajatus tekee kipeää. Eihän meidän joukossamme voi olla noin paljon typeryksiä. Tämänkin ryhmän keskuudessa on vielä se osa, joiden typeryys saa minut lähes itkemään. Vaikka ennustukset kilahtavat kiville, niin koko seurakunta ei suinkaan jätä johtajaansa, vaan osa heistä jatkaa ”profeettansa” seuraamista autuaallinen ilme kasvoillaan. Se on uskoa, jossa järjen käyttö nähdään vain väärään suuntaan kiskovana piruna. Ääri-ilmiöissä on kuitenkin aina jotain kiehtovaa, sillä ne rikkovat totuttuja rajoja ja antavat ainakin meille muille ihmettelyn ja ilakoinnin aihetta. Mikäpä ei ole mukavampaa kuin todeta, että on niitä typerämpiäkin kulkijoita kuin minä itse.

http://www.youtube.com/666pressdept

kesä 222012
 

Vaikka pyrinkin ostamaan nykyisin vain sähköisiä kirjoja, niin edelleen joudun etsimään perinteisille kirjoille aika ajoin paikkaa kirjahyllystäni. Siihen tulee yleensä oiva tilaisuus, kun vierailen kirpputoreilla tai divareissa. Viimeinen ostokseni ei vienyt paljon tilaa, eikä edes keventänyt mitenkään oleellisesti kolikkopussia. Maksoin Johannes Linnankosken Pakolaiset -teoksesta euron. Kirja on klassikko, mutta en ostanut sitä sen takia. Vein sen kotiini kielen takia. Luin pari sivua siitä kirpparin hämärässä ja ihastuin. Miten kirjakieli onkaan voinut muuttua sadassa vuodessa näin paljon? Ostamani painos oli seitsemästoista. Ensimmäinen ilmestyi jo vuonna 1907 ja sai hyvän vastaanoton. Linnankoski on monelle kirjallisuutta vierastavalle varmaankin tutumpi kotimaisten filmien kautta. Kukapa ei olisi katsonut elokuvaa ”Laulu tulipunaisesta kukasta”, josta on tehty neljä eri versiota. Ihme kyllä, yhdessäkään niissä ei ole näytellyt Tauno Palo, eikä Ansa Ikonen.

Kirjakieli muuttuu, niin myös puhekieli. Tämä ei tietenkään ole uutta tai yllättävää. Tämän päivän kirjat ovat sadan vuoden päästä yhtä outoja kieliasultaan kuin ostamani romaani. Mutta pitäisikö vanhat kirjat kääntää tämän päivän muottiin? Mitä enemmän teosta luin, niin sitä enemmän itse teksti varasti kirjalta uskottavuutta. Sen hyvin tehty psykologinen rakenne hukkui ”hauskojen” kieli-ilmaisujen alle. Sanat olivat hullunkurisia ja mielestäni jopa väärissä paikoin. Kielikuvat persoonallisia, mutta klassikolle ei kaiketi sovi nauraakaan.

Kieli on mielenkiintoinen kommunikaatioväline. Sanat ovat kuin oraspelto, niistä kasvaa kullankeltainen laiho tai se näivettyy ilman virkistävää sadetta. Vanha kirjakieli on molempia yhtä aikaa. Se vaatii lukijalta aika paljon, ei vain pelkästään pölyttyneen kielen sanakirjaa. Miten unohtaa kieli ja sanat, nuo mielikuvien rakennusmateriaalit, kun niihin on niin helppo kompuroida ja takertua kiinni.  Kerronnan rakentama miljöö jää vaisuksi ja katoaa aivan kuin se menisi piiloon verhon taakse. Naiivius käy myös päälle, vaikka kirja ei takuulla sitä ollut, kun se julkaistiin. Siitä tulee elokuva, jonka ohjaat uudelleen lukiessasi sitä. Pitäisikö klassikot kääntää ajoittain moderniin kieliasuun sanojen merkitysten muuttuessa, jotta niiden kirjalliset ansiot tulisivat esiin. Kielestä, sen sanavalinnoista ja kielikuvista on toki lupa nauttia. Sen tehtävä on kuitenkin vain rakentaa ja tukea perinteistä romaania, ei kaiketi muuttua itsetarkoitukseksi. Jos kieli hymyilyttää, niin se tarttuu myös koko kirjaan. Klassikoiden lukeminen on taitolaji ja jossain mielessä myös turhaa.

Lopuksi pari esimerkkivirkettä. Ensimmäisen virkkeen sivulauseen kielikuva on kieltämättä persoonallinen. Minun oli myös hyvin vaikea uskoa, että silmäluomia on joskus sanottu silmälaudoiksi. Mutta pakkohan tuo ajatus oli lopulta hyväksyä, kun tarkistin asian muualta. Seuraavassa siis Linnankosken teoksesta otteita: ”Hän sipristi silmälaudoillaan, ikään kuin sisimpien ajatustensa rihmat muilta piiloon leikaten.” Toisena esimerkkinä näky, joka tulee vastaan ainakin vielä vanhoissa elokuvissa: ”Hevoset alkoivat höyrytä, mutta se vain kaunisti asiaa – tätä Suomen peltojen uljainta näkyä, kun mies kulkee kuin kuningas, ohjakset juoksevat vallan rihmoina niskalta ja hevoset jännittyvät etunojoon kuin hyökkäävät vaakunakotkat, kaikki maaemon avautuvaan poveen lujasti jalkansa varaten.” Tästä voimakkaasta kuvasta ammentaa suomalainen perinnemaisema. Virkkeessä on myös mukana sellaista mahtipontisuutta, joka on vierasta tämän päivän lukijalle. Aikamme kirjallisuus käyttää leveitä siveltimiä varovaisemmin. Voimakkaat kielikuvat ja pöhöttyneisyys on haudattu lopullisesti tuonne maamiehen auran viiltojen väliin.

kesä 102012
 

Olen viime aikoina käyttänyt jonkin verran aikaani tutustumalla hieman tarkemmin valokuvauksen historiaan. Teema lähetti kevään aikana loistavan kuusiosaisen sarjan, jossa esiteltiin eri aikakausien merkittäviä kuvaajia. Sarjan katsottuani päätin jatkaa aiheen parissa lukemalla netistä löytämiäni artikkeleita ja tutustumalla kirjallisuuteen. Valokuvauksen historiallahan on tapahtumia takanaan jo lähes kaksisataa vuotta. Halu tallentaa ympäristöä ja saada tuo otos myös säilymään muidenkin tarkasteltavaksi, on jopa tuota vanhempaa perua. Ensimmäisiä kokeiluja tehtiin jo 1700-luvulla, mutta kuvaa ei saatu säilymään pysyvästi vielä tuolla vuosisadalla. Vuodesta 1826 katsotaan alkaneen vasta varsinaisesti valokuvan aika, kun ranskalainen keksijä Joseph Nicéphore Niépce (jonka todellinen intohimo oli polttomoottorin kehittäminen) onnistui kiinnittämään pysyvästi kuvan tinalevylle, joka oli päällystetty bitumin ja laventeliöljyn seoksella. Tuo tuttu maalaistalon yläkerran ikkunasta otettu kuva vaati kahdeksan tunnin valotuksen ja se taitaa olla tällä hetkellä kunniapaikalla kuvaajan nimeä kantavassa museossa itäisessä Ranskassa. Paikka, jossa täytynee joskus poiketa, kun suunnistan Burgundin alueelle. Välineet ja tekniikka ovat toki kehittyneet huimasti ensimmäisten kokeilujen jälkeen, mutta hyviä kuvia otettiin jo alusta alkaen; kuva osattiin sommitella ja rajata. Miksi ei olisi, sillä olihan nuo elementit tuttuja jo maalaustaiteen puolelta. Aikansa kuvataiteilijat julistivat kuitenkin melko pian, että valokuva tulisi korvaamaan siveltimen ja kankaan. Onneksi tuo ennuste meni pieleen. Ainoa mitä se siirsi syrjään, olivat kiertelevät miniatyyrimaalarit, jotka ottivat omakseen uuden tavan vangita ympäristöä. He vaihtoivat pensselinsä huomattavasti hankalammin kuljetettavaan välineistöön. Jopa karua länttä valloitettiin kameralla, ei vain pelkästään Winchesterillä tai kuudestilaukeavalla. Helppojahan nuo kuvausreissut eivät voineet olla, sillä telttakankainen vankkuri pullisteli valokuvaustarvikkeita. Tänään sama tekninen valmius mahtuu kämmenelle.

Olin päässyt historian opiskelussani viktoriaaniseen aikakauteen (1830-luvulta vuosisadan vaihteeseen ulottuva jakso), kun jouduin lukemaan useaan kertaan erään kuvan alla olevan tekstin, koska en halunnut uskoa sitä heti todeksi. Muotokuvassa istui kuollut lapsi silmät auki äitinsä sylissä. Hakusanalla ”Post-mortem photography” löysin lisää kuvia. Eräässä kuvassa oli kaksi nuorukaista, joista toisen pää nojasi veljellisesti toisen olkapäähän. Alun ällistys muuttui pikku hiljaa jonkinlaiseksi ihailuksi tuota kulttuuria kohtaan, jossa kuolema ei ollutkaan pelottava mörkö. Kuolleiden läheisyydessä olevien sisarusten ilmeistä ei voinut päätellä, että tilanne olisi ollut heille pelottava tai edes vastenmielinen. Kuolema oli melko arkipäiväinen tapahtuma yhteiskunnassa, jossa lapsikuolleisuus oli hyvin yleistä.  Pienten lasten lisäksi myös teini-ikäiset perheenjäsenet saatettiin kuvata. Pienten lasten kuvat olivat omalla tavallaan kauniita. Silmät saatiin jollain konstilla pysymään kuvauksen ajan auki tai ne maalattiin jälkikäteen.

Mutta ihmeteltävää jäi. Mikä tuossa ajanjaksossa hyväksyi tai suorastaan vaatii kuolleiden lasten tuomista studioon? Viktoriaaninen aikakausihan oli hyvin tapakulttuurin sitomaa ja jokainen imperiumin asukas tiesi tasan tarkkaan, että mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuului. Toki tämän huolitellun julkisivun takana oli myös kyltymätöntä irstailua. Ehkä se vain näytti siltä, koska yhteiskunnasta puuttui nyanssit ääripäiden väliltä. Ripeästi kehittyvän teollisuuden parissa ahertavalla työväenluokalla meni todella huonosti. Hygienia oli vuokrakasarmeissa olematonta ja terveyden hoitoon ei köyhillä ollut varaa. Pienet lapset pidettiin rauhallisina antamalla heille oopiumista ja alkoholista tehtyä uutetta, laudanumia. Sitä sai vapaasti apteekista ja se oli yhtä halpaa kuin tuopillinen olutta. Lapset eivät kuitenkaan kuolleet huumeisiin, vaan aliravitsemukseen. Osana siihen oli tuo oopiumin johdannainen, joka vei nälän tunteen ja ravinnonsaanti vaikeutui entisestään. Jos varhaislapsuudesta selvisi hengissä, niin olikin jo aika mennä töihin. Työpäivät alkoivat auringonnoususta ja jatkuivat iltamyöhään. Työsuojelusta ei taidettu paljon tuohon aikaan keskustella. Tulevaisuus näytti harmaalta, uskonto ja mahdollinen taivaspaikka taisivat tuoda jonkin verran lohtua tuohon ankeaan arkeen. Pöytä oli kauniisti katettu sosialismille.

Studiossa otetut kuvat olivat keskiluokan tai vauraamman väestön etuoikeus, koska alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvilla ei yksinkertaisesti ollut varaa istua mallina. Usein kuolema tuli kuitenkin liian aikaisin ja tuo kuva jäi uudesta tulokkaasta saamatta.  Ainoa vaihtoehto oli viedä menehtynyt perheenjäsen kuvattavaksi, pukea hänet siististi ja asettaa hänet tuettuna kameran eteen yksin tai lähiomaisten seurassa. Tämän päivän kulttuuriympäristössä vastaava kuvaus ei tietenkään onnistuisi. Kuolemasta on tehty yksityisasia. Ja mitä muuta se voisikaan olla, kun sen kohtaaminen arjessa on melko satunnaista. Kieltämättä ajatus, että minut olisi kuvattu lapsena kuolleen veljeni kanssa niin, että tämä olisi nojannut olkapäähäni, olisi ollut kestämätön tilanne. Se tuskin olisi vääntänyt hymyä huulilleni. Tosin tuolloin ei muutenkaan hymyilty kuvissa.

Menehtyneiden perheenjäsenten kuvaaminen jäi pikku hiljaa, kun George Eastman toi markkinoille tutun Kodak-kameran ja rullafilmin 1800-luvun loppupuolella. Värivalokuvauskin oli jo keksitty vuosikymmeniä aiemmin. Niitä otettiin samaan aikaan, kun Helsingistä lähti ensimmäinen höyryveturin kiskoma juna Hämeenlinnaan. Nyt ne pakolliset kuvat voitiin ottaa kotona ja studioon mentiin vasta silloin, kun haluttiin laadukkaampi kuva kehystettynä. Kehitys oli ripeää. Ensimmäinen 35 millin Leica ilmestyi myyntiin vuonna 1925. Käviköhän kenenkään mielessä silloin, että ne ovat vajaan sadan vuoden päästä tuhansia kertoja arvokkaampia kuin uutena. Joku keräilijä maksoi viime keväänä vuoden 1923 testi-sarjan Leicasta lähes kaksi miljoonaa dollaria. Ehkä hänellä oli vain halu pitää pala historiaa kämmenellään.

http://acidcow.com/pics/1453-the-migration-of-pictures-after-death-26-pics.html

http://thanatos.net/

http://www.youtube.com/watch?v=mYytf471Tf8&feature=topics

kesä 032012
 

Vietin kaverini kanssa pari viikkoa sitten pienen pätkän mökkielämää. Luonto ei näyttänyt tällä kertaa nurjaa puoltaan, vaan se oli kauneimmillaan. Käki kukkui isänmaallisen heleästi ja kansalliskoivumme olivat jo pukeutuneet kesäasuunsa. Vähän ennen poislähtöämme teimme pienen kävelylenkin illan hapuilevassa hämärässä. Astelimme ensin pätkän päällystevaurioista tietä ja poikkesimme siitä kapealle soratielle, joka johdatti meidät metsän halki järven rantaan. Edellinen myrsky oli kurittanut kuusimetsää kovalla kouralla. Isot rungot lojuivat pehmeillä sammalpatjoillaan epäjärjestyksessä, maatuakseen vuosien myötä osaksi mehevää aluskasvillisuutta. En muistanutkaan kuinka hyvältä keväinen metsä tuoksuu; siinä oli viehkeämpi bukee kuin laadukkaimmassa ranskalaisessa viinissä. Järven selkä oli lähes tyyni ja rannan kasvillisuus odotti pää painuksissa pehmein askelin saapuvaa yötä. Puita maasta kiskoneen myrskyn voima oli tarttunut myös laituriin ja heittänyt sen pois paikaltaan. Suomalainen järvimaisema on terapeuttinen kokemus. Rakastan kuitenkin hieman enemmän meren jylhyyttä, sen kirkkautta ja ääniä, kun raskaat mainingit saapuvat väsyneinä rantaan. Näen usein unta, että asun sen rannalla. Huoneen ikkunaa kehystää harsomainen verho, joka liikahtelee kevyesti kirkkaassa auringonvalossa. Unessani on aamu ja keskustelen raskaiden aaltojen kanssa.

Palattuamme kuvausreissultamme unohdimme molemmat saman sanan. Onneksi kadonneet kohteet voi määritellä toisilla virkkeillä, joten ymmärsimme lopulta puhuvamme samasta esineestä. Jäin miettimään myöhemmin, että mihin nuo sanat oikein katoavat, ilmestyäkseen myöhemmin takaisin.  En halunnut tuolle tilanteelle neurotieteellistä selitystä, vaan yritin kehittää jotain luontevampaa ja ehkä hieman persoonallisempaa mallia. Ja löytyihän se lopulta: rinnakkaismaailmat, joihin olen suhtautunut aiemmin hieman hymyillen. Olen aistinut niissä vuosien aikana hieman huuhaa- kuorrutusta. Se näyttää paremmalta, kuin hieman tylsä ja perinteisempi tapa hahmottaa todellisuutta ja sen rakennetta. Jossain määrin yleisöä kosiskelevaa, tottahan tuo. Tylsä tiede ei taida käydä turuilla ja toreilla kaupaksi. Hyvä tieteen popularisoija saa revittyä irti paljon mielenkiintoisia ajatuskuvioita näistä maailmojen kopioista. Siinä on jo itsessään aimo annos tieteistarinaa. Tuon mökki-illan jälkeen palasin taas kiltisti niiden pariin. Sivutodellisuuksien määrä lienee lukematon, joten yhtä paljon on myös näköisiämme kulkijoita, jotka käyvät rantamökkien patioilla hukkaamassa tuttuja sanoja. Mutta entäpä, jos meillä kaikilla rinnakkaismaailman kopioilla olisi myös jotain yhteistä, toisiltamme tarpeen mukaan lainattua? Vaikkapa nuo sanat, jotka luikahtavat maailmasta toiseen, kun tarvitsemme niitä? Tieteessä on luontevaa valita se yksinkertaisin malli, joka tuottaa toivotun lopputuloksen. Kun maailma hahmottaa itseään, pukee ainoan mahdollisen todellisuuden hartioilleen, niin se tekee sen hukkaamatta ylimääräistä energiaa turhanpäiväiseen. Ehkä tämä minun selitysmallini on juuri se oikea, vaikka kukaan kanssakulkijani tuskin sanoisi sitä viisaaksi. Ajatusleikit ovat joskus vaan sellaisia.