helmi 162012
 

Asiatekstiä tarjoilevista kirjoista puuttuu usein intohimo, vaikka sitä ei välttämättä aina puutu itse kirjoittajalta. Muoto vain asettaa joskus rajoja tai sitten kirjailijan itsesuojeluvaisto. Ihme kyllä, kyky tai halu rikkoa perinteisiä malleja ei välttämättä ole kaikkien luovien ihmisten ominaisuus. Tuosta teemasta voisin kirjoittaa joskus enemmänkin.

Intohimoisin kirja, jonka olen koskaan lukenut, oli Olavi Paavolaisen vuonna 1929 ilmestynyt ”Nykyaikaa etsimässä.” Tuosta lukutapahtumasta on aikaa, mutta muistan kuinka kirjoittajan kiihko nosti sykettäni melkoisesti. Jokaiselta sivulta ryöpsähti silmille melkoinen määrä kritiikitöntä hulluutta. Innostus taitaa olla se tärkein elementti, jos haluamme siirtää päätään ravistelevan arviointihalun syrjään.  Se suorastaan unohdetaan ilon pilaajana. Intohimo ja älykkyys taitavat myös sulkea toisensa pois. Ja mikäpä siinä, sillä älykkyys on evoluution kannalta melko turha tekijä, intohimo sitäkin tärkeämpi. Tähän elämän nautiskeluun oli täydellinen tilaus viime vuosisadan alkupuolella. Ensimmäinen maailmansota oli sodittu ja uskottiin yleisesti, että mitään vastaavaa ei voisi enää tapahtua. Sommen ja Verdunin teurastukset haluttiin unohtaa ja tilalle astui yltiöoptimismi ja valtava halu hyvittää tapahtunut. Kaksikymmentäluku oli täydellistä irtiottoa vanhasta. Se synnytti jazzin ja dadaismin. Se uudisti taide-elämää tavalla, josta se ei palanut enää koskaan takaisin. Olisin halunnut elää silloin, vaikka sieluni sykkiikin nuhjuiselle keskiajalle. Tuota en ole koskaan ymmärtänyt. Ehkä se on vain sitä romanttista rakkautta kohteeseen, jota on mukavampi ihailla etäältä.

Tuo elämänmakuinen 20-luku synnytti myös Suomeen kirjailijaryhmän: Tulenkantajat, jonka eturivin älykkö Olavi Paavolainen oli. Tosin hänestä tuli nero lopullisesti vasta silloin, kun hän huomasi olevansa monessa asiassa väärässä. Se tarkoitti ehkä samalla etäisyyttä myös muihin ryhmän kirjailijoihin, joita olivat ainakin Uuno Kailas, Elina Vaara, Katri Vala ja Lauri Viljanen. Myös Mika Waltarin nimi yhdistetään usein tuohon ryhmään. Tulenkantajat kumarsivat Eurooppaan päin ja pyllistivät samalla kotimaiselle korppikulttuurille ja sen tuottamalle proosalle. Mitähän Ilmari Kianto ajatteli tuosta ryhmästä hahmotellessaan Ryysyrannan Joosepin nukkavierua hahmoa. Luultavasti hän hymyili näille nuorille, jotka huristelivat avoautollaan jossain Saksan autobahnalla ja hurrasivat samalla Hitlerin kansallissosialismille. Paavolaisen ihailun kohteena taisi olla tekniikka, Hitler ja saksalaisten tehokkuus. Olivathan he rakentaneet valtakunnan lähes tyhjästä. Olisin itsekin toistanut ponnekkaasti heidän tutuksi tullutta fraasiaan ”Ikkunat auki Eurooppaan”.

Innostus on hyvä starttimoottori, mutta kun V6 -rivimoottori jyrähtää käyntiin ja pääsee painamaan kaasupedaalin pohjaan, niin jarruun koskeminen tuntuu hyvin vastenmieliseltä. Ei siis ihme, että vuosien myötä vauhdin hiljennyttyä tuli krapula. Tuossa krapulassa Olavi Paavolainen kirjoitti teoksen ”Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa”. Siinä hän moitti aikansa kirjallisuutta ja sen ilmiöitä. Paavolaisen mielestä taiteellinen taso oli laskenut. Se oli nyt puolivillaista, pinnallisen muodikasta ja sitä vaivasi sensaationtavoittelu. Siitä puuttui myös yhteiskunnallista näkemys. Kovia teesejä mieheltä, joka oli ollut itse auraamassa suomalaiseen sanakulttuuriin uusia uria. Viimeisiä vuosinaan Olavi Paavolainen toimi radion teatteriosaston päällikkönä ja joi sen verran rankasti a-myrkkyä, että kuoli maksakirroosiin 61 vuoden iässä.

helmi 042012
 

Kissanomistajana olen huomannut, että eläimille tarjotaan krääsää laidasta laitaan. Eläinpuodit ovat kuin pieniä tavarataloja. Niiden hyllyt notkuvat mitä oudoimpia tuotteita, joita ilman lemmikki ei kaiketi pysty elämään täysipainoista elämää. Suurin osa niistä on varmaankin ihan tarpeellisia ja ne saattavat sulostuttaa karvaturrin arkea tai ainakin omistajan. Täällä tuo markkinointi kuitenkin lienee vielä melko kohtuullista, sillä rapakon takana käytettiin lemmikkien hyvinvointiin viime vuonna lähes 40 miljardia euroa. Aikamoinen summa, kun tämän vuoden Suomen budjetti on noin 50 miljardia euroa. Joko olen tulkinnut lukuja väärin tai asia on vain näin.

Pari kuukautta sitten olimme lähes koko perheen voimin kiertämässä Kehä kolmosen kainaloon jääviä tavarataloja. Eksyimme lopulta Kalle Anttilan vuonna 1954 perustaman ketjun uudempaan päivitysversioon. Vaeltelin omaa tahtiani osastolta toiselle ja päädyin jossain vaiheessa eläintarvikehyllyjen väliin. Huomasin melko pian seinällä olevan vaalean mekon ja urheilupaidan. Jäin ensimmäiseksi ihmettelemään, että miten lasten osaston tuotteet ovat tänne päätyneet. Tihruilin kuitenkin varmuuden vuoksi sen vieressä olevaa lappua ja olihan minun lopulta uskottava, että ne olivat tarkoitettu koirille. Taisin möläyttää jotain epämääräistä ja pyytää perheeni paikalle. Heille siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Toki musti tarvitsee mekon, kun lähtee juhlimaan. Jumppahetki taitaa myös vaatia urheilupaidan. Toivottavasti narttu saa mekon, eikä sitä yritetä pukea uroksen päälle. Noloahan tuo olisi. Jäin kuitenkin miettimään, että olikohan tuossa nyt se raja, jota ei voi ylittää parkumatta. Ehkä nuo vaatteet käyvät kuitenkin hyvin kaupaksi ja niiden kantajat ovat ylpeitä tepastellessaan ne päällä. Tai ehkä ne ovat tarkoitettu vain omistajille, jotka haluavat lemmikkiensä näyttävän mahdollisimman ihmismäisiltä ja sitä kautta arvokkaammilta. Tämä voisi myös viestiä huonosta itsetunnosta.