tammi 282012
 

Olen lainannut seuraavaan tekstiini kiistellyt valokuvaajan Ken Rockwellin ajatuksia. Hän pitää tunnettua blogia, joka ihastuttaa ja vihastuttaa. Eräs hänen kirjoituksistaan käsittelee aihettani eli niitä rakenteita, joista hyvä kuva muodostuu. Hän pitää sitä itse tärkeimpänä tekstinään. En ole kuitenkaan tämän kirjoituksen koko sisältöä velkaa tälle maestrolle, vain lähinnä kuvan analyysiin liittyvien termien osalta. Muu on omaa hataraa pohdintaani, joka jättää enemmän kysymyksiä kuin luovuttaa vastauksia. Huomaan kuitenkin, että ajatuksissamme on paljon yhtymäkohtia. Jossain menevät sukset kuitenkin ristiin, sillä hänen artikkelinsa alussa oleva palkittu valokuva on tekemällä tehty ja minusta jopa hieman tylsä. Limitän myös valokuvauksen ja maalaustaiteen tekstissäni, koska niiden rakenteissa on sopivasti yhtäläisyyksiä.

Valokuva tai maalaus muodostuu kompositiosta eli sommittelusta. Se ei tarkoita, että se olisi tungettu täyteen yksityiskohtia, ei todellakaan. Nämä detaljit eivät lisää teoksen arvoa millään lailla. Työn kompositio pitää erottua jo kaukaa. Sen suorastaan pitää vetää puoleensa ja siinä olisi syytä olla jonkinlainen ”tarina”. Samaan hengenvetoon voisimme puhua myös muodoista, väreistä ja jonkinlaisesta tasapainosta. Rockwell painottaa myös, että kuvan tärkeät yksityiskohdat eivät saa koskaan valua kuvasta ulos. Tuohon on helppo yhtyä, sillä rajaamisella on todella suuri merkitys kuvankäsittelyssä. Samoin hän väittää, että katse kohdistuu ensimmäiseksi kuvan vaaleisiin kohtiin, jolloin niiden merkitys rakenteen kannalta ovat tärkeitä. Itse pidän harmaasävykuvista, koska ne jättävät tilaa kuvan muille rakenteille. Värit vievät helposti huomion kuvan tärkeistä elementeistä. Toisaalta ne ovat myös keino tuoda ne esille. Palataan vielä Rockwellin ajatuksiin. Hyvässä kuvassa pitää hänen mielestään vielä löytyä ”punchine”, joka kaiketi tarkoittaa jonkinlaista ”koukkua”, johon katsoja viimeistään tarttuu. Tuo tekijä voisi olla jotain yllätyksellistä, joka lisää kuvan arvoa siirtämällä sen tulkinnan muulle alueelle, kuin puhtaasti sille visuaaliselle.

Kun puhutaan didigikameroiden yleistymisen myötä lisääntyneestä näppäilystä, joka on lähinnä sitä tapahtumien ja tilanteiden dokumentoitua, niin kuvan keskeisenä elementtinä on yleensä vain aihe. Kuvien merkitys on silloin vain kertova eli mitä tapahtui ja milloin. Kun maalaustaiteen harrastaja tarttuu pensseliin, niin tilanne on yleensä sama. Vision lähtökohtana on yleensä se tuttu ja turvallinen motiivi. Tämä on helppo nähdä liikekeskusten eteistilojen myyntinäyttelyissä. Yliedustettuna taitaa olla suomalainen rantamaisema ilman kuuta tai sen kanssa. Onneksi noin sata vuotta sitten syntyi abstrakti taide. Sen merkitys taiteessa on paljon suurempi, mitä annetaan ymmärtää. Se avasi uuden ikkunan ihmisen kyvyssä hahmottaa todellisuutta. Se ei ole pakoa realismista, vaan luovuuden rajojen hakemista avoimella mielellä. Se antoi luovuudelle täydellisesti vapaat kädet. Mainittu suuntaus siirsi sivuun kohteen ensisijaisen merkityksen. Se jätti kuitenkin jäljelle samalla mahdollisuuden korostaa muita tärkeitä elementtejä. Ei ole varmaan outoa, että samaan aikaan syntyi myös atonaalinen musiikki, joka rikkoi myös rajoja. Kuuntelemalla vaikkapa Arnold Schönbergin nuotitusta pätkän, niin tuo ero tulee hyvin selväksi. Atonaalisessa musiikissa tunne on antanut tilaa älylle. Mieli hämmästelee musiikin rakennetta ja nauttii sen yllätyksellisyydestä. Oma suosikkini tuon aikakauden säveltäjistä on kuitenkin Igor Stravinsky, jonka tunnetuimmat teokset ovat ilotulitusta parhaimmillaan. Teoksissa kirkas äly on ottanut niskalenkin romantiikan ajan säveltäjistä. Ja tavalla jonka hyväksyn, vaikka romantikko olenkin.

Maalaustaiteessa niin kun valokuvauksessakin realismi on ollut se tyylisuunta, joka on ollut vahvimmin edustettuna. Kuvataiteessa se ei ole ihme, koska taiteilijan visio löytyy luontevasti ympäröivästä reaalimaailmasta. Valokuvauksessa on kuitenkin vähemmän tilaa lähestyä kohdetta abstraktisesti. Tai ainakin sen tuottaminen näyttää jäävän melko marginaaliseksi ilmiöksi. Itse en edes pidä noista kameralehtien esittelemistä hämyisistä ja epäselvistä kuvista, joista on luettavissa vain halu tehdä jotain eri lailla. Kun liikun kameran kanssa, niin ensisijaisesti se on sommitelmien ja poikkeavien rakenteiden etsimistä. Vaikka kohde olisi ennakkoon määritelty, niin kohteen rakenne nousee kuitenkin tärkeämmäksi, kun on aika ottaa se kuva. Se lopultakin määrittelee kuvaustapahtumassa eniten.

Mikä sitten erottaa dokumentoinnin taiteesta? Minua ärsyttää puhua yleensäkin taidevalokuvauksesta. Se on sanahirviö, jota on mahdoton määritellä. Koen sen ärsyttäväksi, johtuen kaiketi sen elitistisestä luonteesta. Näppäilyn ja vastakkaisia ambitioita tavoittelevan kuvaamisen välinen raja on hyvin kuitenkin häilyvä. Kun kuvalla halutaan välittää muutakin kuin tallentaa tilanne, niin tuo epämääräinen raja kulkee jossain siinä, missä kuvan muoto ja rakenteelliset elementit nousevat kohteen rinnalle. Muutama kymmenen vuotta sitten pohdittiin ihan vakavasti, että voiko valokuvaus olla yleensäkään taidetta. Ehkä silloin tätä rajaa ei painotettu tai sitten katsottiin kameran olevan liian teknillinen työkalu toteuttaa taiteellisia visioita. Tuota keskustelua ei enää käydä. Minusta on typerää sijoittaa taiteen määrittelyä kameran ja pensselin väliin.

Vielä muutama sana kauneudesta. Vaikka se ei olekaan synonyymi taiteelle, niin tuo viehättävä parisuhde elää kuitenkin vähintään avoliitossa. Yleensä kauneus määritellään niin, että siihen liittyy tulkinta, että kohde on jollain lailla tasapainossa luonnon kanssa. Tämä synnyttää taas erinäisiä mielihyvän tunteita. Hyvin sommitellun taulun tai valokuvan rakenne noudattaa yleensä kultaista leikkausta, joka kaiketi on todettu toimivaksi kulttuuritaustasta riippumatta. Sitä voisi jo itsessään sanoa kauniiksi. Kauneutta on vaikea mennä piiloon, koska me koemme sen niin eri lailla. Sitä löytyy lähes kaikesta ja kyseessä on vain se, että mihin kohtaan kohdistamme kameran. Jos kauneutta ei löydy yksityiskohdista, niin se voi olla asettunut osaksi laajaa maisemaa. Se voi olla myös kuvaajan ensisijainen tavoite: löytää jotain esteettisesti miellyttävää ja alistaa kaikki muu sen palvelijaksi. Kauneus on tärkeässä asemassa taiteessa, jos halutaan pysäyttää katsoja vaikkapa maalauksen tai valokuvan eteen näyttelytilassa. Se toimii aina. Se voi olla halpaa kosiskelua, mutta silloin unohdamme katsojan tunteet. Ne lienevät kuitenkin aitoja.

Halu kuvata asioita muutenkin kuin kohdetta tarkasti jäljittelemällä on kulkenut geeneissämme jo pitkään. Ensimmäiset tunnetut luolamaalaukset ovat 35 000 vuoden takaa. Niiden tarkkaa merkitystä ei tiedetä, mutta luultavasti ne liittyivät metsästysrituaaleihin. Nuo luolien epätasaisten seinien kohoumia ja rakenteita hyödyntävät kuvat ovat muutakin kuin realistisia kuvia eläimistä. Ne ovat tyyliteltyjä ja se tarkoittaa sitä, että mitään ei ole muuttunut vuosituhansien aikana. Me haluamme välittää toisille enemmän kuin pelkän kuvan ja haluamme myös kaivaa tuon mausteen omasta itsestämme. Meissä on sisäänrakennettuna kyky ymmärtää muotoja ja niiden rakenteita niin, että ne miellyttävät silmää. Tähän kun lisätään vielä tunnepuolen moukaroinnit, niin siinä on meillä täydellinen kuva. Kuva, joka vangitsee koko katsojan mielen, ei vain esteettistä herkkyyttä.

http://www.kenrockwell.com/

tammi 142012
 

Ensimmäiset myytit syntyivät tietämättömyydestä, halusta selittää niitä tapahtumia, jotka rikkoivat arkikokemuksen. Tässä vaiheessa ihmispopulaation ajattelu oli jo irrottautunut konkreettisesta tavalla tarkkailla todellisuutta, sillä myytit vaativat mielikuvista ja kykyä ajatella sellaista, joka ei ole läsnä. Niiden tiukka vastustaja on aina ollut logos eli järki. Kaikkia vanhoja myyttejä tieto ei voi kuitenkaan riisua alastomaksi, vain varustaa ne kysymysmerkillä.

Uskonnot tukeutuvat myytteihin ja saavat niistä kasvua. Myytit ovat kuin juuria uskomusten puussa. Jos niiltä karsittaisiin myyttiset tarinat, niin jäljelle jäisi melko vähän. Samalle menisi uskottavuus, sillä myytit lisäävät sitä. Totuus on paljon helpompi omaksua, kun se esitetään liioitellen. Fakta on luotaantyöntävää. Jeesuksen ihmeparantamiset vain lisäävät halua uskoa, eivät suinkaan sitä vähennä. Uskontojen pohjalta löytyvissä myyteissä on kaikki mahdollista. Ja niin pitääkin olla, sillä mikä se sellainen Jumala on, joka ei pysty kaikkeen. On vaikea kuvitella Luojaa, joka tarvitsee apuvoimia luotsatessaan ihmiskuntaa ja koko maailmankaikkeutta eteenpäin. On myös vaikea kuvitella uskontoa, joka olisi rakennettu todennettavien faktojen varaan. Ehkä se syntyy joskus, kun tiede löytää Jumalan asuinsijan jostain kvarkkipuuron syvyyksistä.

Ihmisen ensimmäisiä ihmettelyn kohteita olivat kuolema ja taivas. Pään päälle kaartuvasta taivaasta syntyi sade, tuuli, salamat ja ukkonen. Se ihastutti, pelotti ja vaati kunnioitusta.  Luultavasti ihminen palvoi sitä ensimmäisenä. Se oli luonnollinen kasvualusta myyteille ja jumalalle. Kivikauden ihmiset luultavasti personoivat taivaan ja se synnytti alkuun monoteismin. Taivas on edelleen meille jollain tavalla pyhä. Mutta sen edelle meni kuitenkin kuolema. Sekin oli jotenkin selitettävä. Kuolema oli pelottava vastustaja ja sen lepyttäminen vaati riittejä. Myytit ja riitit kulkevatkin yleensä rinnakkain. Neandertalilaiset varustivat vainajansa pitkälle matkalle ja näin ihmisestä tuli myös samalla kuolematon. Vaikka jumalat kansoittivat pikku hiljaa maan, niin ne kuuluivat siihen samaan todellisuuteen mihin kuuluivat eläimet ja ihmiset, koska kaikki oli tehty samasta aineesta. Ihmisten ja jumalien välillä ei ollut ontologista kuilua. Jumala ulkopuolisena olentona istutettiin valtaistuimelle vasta myöhemmin.

Mitä monimuotoisemmaksi ihmisen elämä muodostui, niin sitä enemmän sen selittäminen vaati myyttejä. Myytti näkee kaoottisen maailman ytimeen, jossa tärkeintä on tapahtumien merkitys, eikä suinkaan itse tapahtuma. Karen Amstrong sanoo kirjassaan ”Myyttien lyhyt historia”, että mytologia oli psykologian varhaisaste. Tarinat jumalista paljastivat psyyken salaperäisiä toimintatapoja ja auttoivat ihmisiä omissa kriiseissä.

Kun ihminen alkoi viljellä maata, niin se vaati järkeä. Se oli myös uusi kasvualusta myyteille, koska maan käsittelyn vaatimaa tietoa pelättiin ja kunnioitettiin. Maanviljelystä tuli sakramentaalista ja se vaati viljelijältä rituaalista puhtautta. Siemenen kasvaminen viljatähkäksi on edelleen ”mystinen” ja kunnioitusta herättävä tapahtumaketju, vaikka me tiedämme tarkkaan, mitä kaikkea mullan alla tapahtuu. Neoliittisen kauden ihmiselle maa oli kohtu. Heille ei myöskään mikään ollut pyhää, vaan todellisuus oli holistinen, pyhä oli kaikessa läsnä. Myös niissä tuotteissa, joita maa tarjosi. Ihminen ei voinut ottaa mitään ilmaiseksi vastaan, joten se taas vaati vastapalveluksia. Maassa piilevän kohdun ja ihmisen seksuaalisuuden rinnastaminen oli luontevaa. Oli myös luontevaa, että maa edusti naispuolista roolia. Siitä oli lyhyt matka äitijumalaan.

Kaupunkien synty noin 4000 vuotta ennen ajanlaskun alkua punoi taas uusia myyttejä. Se myös muutti ihmisen käsitystä itsestään. Kaupunkien rakentajat ymmärsivät olevansa itse vastuussa omasta kohtalostaan. Jumalilla oli kuitenkin edelleen asuinsijansa, mutta he olivat nyt jossain kaempana, erillään kaikesta muusta. Kaupunkikulttuurin kehitysaikaan sijoittuvat erilaiset luomismyytit. Niissä selitettiin jumalien syntyminen ja kuinka kaikki sai alkunsa. Jumalat kävivät sotia, juonivat ja loivat maailmaa edelleen. Heidän palvojiltaan se vaati jatkuvaa ponnistelua, että ympäröivä todellisuus ei luisuisi takaisin kaaoksen tilaan.

Uskonto syntyi nykyisessä mielessä joskus 700 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Ihminen alkoi ymmärtää entistä kirkkaammin oman asemansa ja luonteensa. Jumalien ja ihmisten välille avautui lopullisesti syvä kuilu. Syntyi erilaisia uskonnollisia ja filosofisia oppirakennelmia, kuten taolaisuus, buddhalaisuus ja hindulaisuus. Rituaaleilta vietiin tilaa ja tilalle astui henkisyys. Kärsimys, moraali ja omatunto nostettiin jalustalle ja viisas mies kavahti aina väkivaltaa. Tästä maaperästä syntyi myös juutalaisuus ja kristinusko. Antiikin Kreikassa myytit siirtyivät osaksi juhlallisuutta ja siitä pikku hiljaa osaksi näytelmien juonta. Niihin suhtauduttiin kriittisesti ja yleisö sai toimia tuomarina.

Juutalaiset inhosivat muiden kulttuurien myyttejä, vaikka lainasivat niitä ja synnyttivät itse lisää. Karen Amstrong näkee Paavalin myös myyttien luojana, koska hän teki Jeesuksesta myyttisen hahmon. Paavali ei ollut kiinnostunut kovinkaan syvällisesti Jeesuksen opetuksista, eikä edes Jeesuksen elämästä. Hänelle tärkeämpää oli ylösnousemuksen mysteeri. Jeesuksesta tuli myyttinen sankari, joka kuolee ja nousee kuolleista.

Amstrong on huolissaan siitä, että olemme unohtaneet myytit. Hänen mielestään emme pysty hallitsemaan järjellä pelkoja, haluja ja neurooseja. Se on eettisesti ja hengellisesti mytologian tehtävä. Taustalla on aimo annos eettistä ajattelua, sillä hänen mielestään myytit auttavat meitä samaistumaan kaikkiin muihin ihmisiin lähimmäisinä, ei vain etnisinä tai ideologisina ryhminä. Meidän pitäisi nähdä ohi välittömien tarpeidemme ja suunnata kohti arvoja, jotka kyseenalaistavat itsekkyytemme.

Karen Armstrong: Myyttien lyhyt historia


tammi 042012
 

Rakastan kulttuurihistoriaa ja etenkin jos se käsittelee aikoja, jotka erottuvat etäisyydestä kuin hämähäkin seittiin verhoutunut utuinen metsä. Olen lukenut niin paljon keskiajan elämästä, että taitaisin olla kuin kotonani sen nuhjuisilla kaduilla ja kievareissa. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi tuon ajan historia on koukuttanut minut näinkin perusteellisesti. Tätä sidettä ei taida mikään katkaista ja miksi pitäisikään, sillä voihan menneisyydestä aina oppia jotain uutta. Ainakin sen, että elämme niin upeaa aikaa, että meillä on varaa olla jopa sivistyneitä. Ja en ole edes sarkastinen, kun totean tämän. Se kun on lopultakin vain hyvinvoinnin takaamaa kuorrutusta, jonka alla luikertelevat karheat perusvietit. Se sulaisi kuin jääpala grogilasissa, jos yhteiskunnan turvarakenteet pettäisivät täydellisesti. Mutta tämä on jo toinen tarina.

Mutta minkä roolihahmon valitsisin keskiajalta, jos pääsisin puikahtamaan sinne aikakoneella? Olisin tietenkin arkkitehti, jonka haasteena olisi suunnitella pilviä hipova goottilainen kirkko. Meillähän tapettiin Piispa Henrik Köyliönjärven jäälle lähes samaan aikaan, kun Ranskassa rakennettiin näitä Jumalan jalkapohjia kutittelevia suippoja torneja. Päädyn tällä kertaa kuitenkin ikuisuudelle tuoksuvien kirjojen pariin eli munkiksi luostariin ja tapaan pian itseni hämyisessä kirjastossa tutkimassa antiikin teoksia. Haluan luostariin myös sen takia, koska rakastan mielen ja tavaran köyhyyttä. Fransiskaaneillehan tämä oli ensimmäinen edellytys. Vielä kun opettelen keskiajan ranskaa ja hieman munkkilatinaa, niin voin kumartua vasikannahkaselkäisen kirjan ääreen mieli innosta vapisten ja kiskoa sieraimiini vieressäni savuttavan vahakynttilän katkeria tuoksuja.

Minulla on päälläni fransiskaanien tyypillinen asu. Olen verhonnut itseni hupulliseen harmaaseen viittaan, joka on sidottu pitkällä nauhalla vyötärön kohdalta kiinni. Punotun nauhan toinen pää roikkuu lähes maassa. Nostan sen syliini, kun istun karkealle tuolille. Pian käteni nojaavat pulpetin reunalla ja niiden välissä on kirja auki. Se on kauniisti kirjailtu kopio Aleksandriassa 100-luvulla eläneen tähtitieteilijän Klaudios Ptolemaioksen pääteoksesta. Teoksen nimi Almagest on piirretty hopeakirjaimin sen kanteen. Edessäni oleva kirja säilyi alan perusteoksena seuraavat 1500 vuotta, kunnes Kopernikus tuli ja käänsi sen maailmankuvan päälaelleen aurinkokeskisellä mallillaan. Hätkähdän, kun joku koskettaa olkapäähäni. Takanani seisoo lyhyenläntä, isonenäinen mies, joka kumartuu lähemmäksi ja kuiskaa korvaani, että Jumala ei luonutkaan maapalloa kaikkeuden keskipisteeksi. Seuraavaksi hän tarttuu käteeni ja johdattaa minut kiviset portaat alas ja olemme pian neliön muotoisella pihalla, jota reunustavat harmaat muurit. Oppaani sormi osoittaa vaaleana läiskänä erottuvaa Andromedan galaksia ja hän kertoo, että se muodostuu 200 miljardista auringosta ja näitä galakseja on satoja miljardeja. Seuraavaksi hän kysyy hieman ivallisesti, että missähän se Jumala oikein asuu tuon tähtitaivaan keskellä. Sanon Luojan olevan linnun laulussa, kaikkialla. Kiusanhenkeni kertoo lähes hengästyneenä, mitä luonnontiede on saanut selville seuraavan yhdeksänsadan vuoden aikana. Hän kertoo hiukkasten maailmasta ja suhteellisuusteoriasta. Hän kuvailee autoja, puhelimia, nettiä ja viheltää pienen pätkän Bachin Toccata ja fuugaa, sekä soittaa ilmakitaralla Beatles–klassikon.  Ajattelen jo kirjaa, joka on auki pulpetin päällä. Aavistan, että oppaani ymmärtää puhuvansa lopultakin vain yön kirkkaille äänille ja näkymättömille, kirskahteleville naakoille. Näemme päämme päällä saman tähtitaivaan, mutta se ei ole kuitenkaan sama. Tämä hyvää tarkoittava sanansaattaja ei ole edes pettynyt. Hän on kateellinen minulle, jolle maailma on hyvin yksinkertainen paikka. Ja elämä on vain matka, joka päättyy Taivaan iloihin. Hänelle se on alku ja loppu.

tammi 032012
 

Vanhan testamentin ensimmäinen moraaliton teko oli, kun Eeva ja Aatami söivät kielletyn hedelmän. Se vahvistaa sen, että uskovaisilla on moraaliaihio jo syntyessään valmiina. Ihmisen elämä on vain ohjata sitä lähemmäksi Jumalaa. Se on myös helppo erottaa synnistä, koska Raamattu tuputtaa meille ne oikeat arvot. Tämä on kristityn näkemys moraalista; se on hakattu terävällä taltalla kiveen.

Raamattua voidaan lukea monella tavoin, mutta sen viitoittama moraalinen polku ei ole koskaan puhdas tabula rasa. Mooseksen kymmenen käskyn normit ovat kaikille uskovaisille samat ja kristityn kädessä moraali on tukeva ase. Moraalisesti hyvä on sellainen ihminen, joka toimii Jumalan tahdon mukaan. Tähän tahtoon vaikuttavat erilaiset uskonnot ja tulkinnat. Vaikka niissä on eroja, niin kaikkien uskontojen taustalta löytyy elämän kunnioittaminen, vaikka jotkut fundamentalistiset ryhmät taitavat määritellä senkin arvon melko alas, jos se on muiden tavoitteiden tiellä. Tätä Raamatun moraalikoodin vahvuutta, kuvaa hyvin tutkimus, jossa Israelissa asuvat lapset saivat luettavakseen Vanhasta Testamentista kohdan, missä kuvataan Joosuan johdolla tehtyä hyökkäystä Jerikoon. Kaupunkiin tunkeutuvat tappoivat kaikki asukkaat ja ei liene yllätys, että 65 prosenttia lukijoista hyväksyi kansanmurhan. He perustelivat sen uskonnollisilla syillä. Kun sama tarina muutettiin niin, että nimet vaihdettiin kiinalaisiksi ja tapahtuma sijoitettiin 3000 vuoden taakse, niin enää vain seitsemän prosenttia hyväksyi saman hirveyden. Neurotieteistä ja uskonnoista kiinnostuneen kirjailija Sam Harrisin mukaan “uskonnot, jotka saavat ihmiset ajamaan matkustajakoneita päin pilvenpiirtäjiä, ovat yhtä vaarallisia kuin tappavat virukset”. Ei ole ihme, jos hän on valmis vaihtamaan uskonnot järjenkäyttöön ja siitä johdettuun moraalikoodistoon, jonka lähtökohdat olisivat mahdollisimman neutraaleja, ilman ylhäältä tehtä rajanvetoa.

Vielä muutama sana luterilaisesta moraalista. Siihen kuuluu syntien anteeksi saaminen, monella tapaa näppärä käytäntö, joka mahdollistaa toistuvat rikkomukset sinänsä ehdotonta moraalikoodia vastaan. Ehkä kaikkein pisimmälle tämä käytäntö on jalostettu lestadiolaisten keskuudessa. Seuroissa puhuja kysyy kuulijakunnaltaan, onko jollakulla mahdollisesti syntejä tunnollaan. Kaidalta tieltä horjahtaneet heilauttavat kainosti kättään ja saarnamies julistaa synnit anteeksi “Jeesuksen Kristuksen nimessä ja veressä”. Väärät teot, kielletystä television katselusta lasten hyväksikäyttöön voidaan kuitata sormien heilautuksella. Synnit on tuolla rituaalilla upotettu “armomereen”, eikä niitä saa kukaan enää koskaan ottaa puheeksi, ei edes synnintekijä itse. Tuosta merestä ei ongita.

Joissakin tapauksissa voi synnintekijä joutua pyytämään anteeksi uhriltaan, jonka ehdoton velvollisuus on antaa anteeksi, olipa teko miten hirveä tahansa. Lestadiolainen, joka ei anna anteeksi syntinsä tunnustaneelle veljelle tai sisarelle, tuomitsee lahkon virallisen opin mukaan tämän automaattisesti helvettiin. Tämä koskee myös lapsia, joiden vasta kehittymässä oleva psyyke ei voi kestää vahingoittumatta tällaisia tilanteita, joissa on päätettävä lähiomaisen kohtalosta kuoleman jälkeen.

Reijo & Seppo