syys 172011
 

En tiedä politiikasta kovinkaan paljon. Uskallan kuitenkin puhua ja kirjoittaa siitä vapaasti, sillä se on eräänlainen jokamiehenoikeus. Toki seuraan yhteiskunnallista keskustelua ja ihmettelen päivästä toiseen sitä, että päättäjämme ovat sittenkin vain tavallisia ihmisiä. Oletin melko pitkään, että johtavassa asemassa olevat henkilöt pohtivat oikean ja väärän ikuista dilemmaa myös vapaa-ajalla, koska valintojen taustalla oleva moraali on luonnollisesti se tärkein peruste, kun päätetään tavallisen kadunkulkijan tulevaisuudesta. Naiiviuteni ei ole hyväksynyt ajatusta, että politiikkaa voidaan tehdä myös sen takia, että tehdyt päätökset tukisivat vain omaa itsekästä näkemystä tai lisäisivät oman puolueen kannatusta. Minun ihannepoliitikkoni lähestyy vastuunkannoltaan Jeesusta, joka ei tainnut tehdään elämässään ensimmäistäkään virhettä.

Meillä äänestäjillä on vaatimuksia. Jotkut meistä odottavat edustajiltamme, että heillä on myös näköä ja karismaa. Niinistöstä ei tulisi koskaan tähän maahan presidenttiä, jos hän näyttäisi yhtä rumalta kuin itse olen. Sillä ei ole merkitystä mitä hän on tehnyt vai jättänyt ehkä tekemättä, sillä valinta tehdään muilla arvoilla. Poliitikolta vaaditaan todellakin melkoisesti ominaisuuksia. Etu on myös, jos hän osaa puhua selkeästi. Kaikesta pitäisi vääntää rautalankamalli, jonka jokainen junttikin käsittää. Samalla voidaan toki vääntää asia siihen muotoon, että on aivan sama, jos reikäleivän koostumusta selitettäisiin sen reiällä. Kannatan kuitenkin vankasti kapulakielen ulosajoa, koska välimuotojakin on olemassa. Poliitikon uskottavuutta parantaa myös se, että hän on perheellinen ja seksuaalinen suuntautuminen tukee kristillisiä perusarvoja. Syntejä poliitikko ei saa myöskään anteeksi kovin herkästi. Näkyvässä asemassa olevan päättäjän pitää kuitenkin hyväksyä myös erilaisuus. Se on sinänsä helppoa, koska tuo ominaisuus asuu useammin kaupungeissa, kuin maalla. Maalla ei tehdä politiikkaa, koska se on luonteeltaan urbaanista. Kun minun sukupolveni maatuu ja multautuu, niin samalla haudataan suvaitsevaisuuden keskitie. Tämän tien kulkijat ovat kiroilleet mielessään vääränvärisiä maahanmuuttajia, mutta heidän käytöstapansa on trimmattu aikanaan kansakoulussa niin hyvin, että he osaavat pitää mölyt mahassaan. Jäljelle jää vain rasistit ja laidan vastakkainen reuna. Sehän ei hyvää tiedä. Ja sitä vahvistaa yksioikoinen nettikirjoittelu, joka ei vaadi perusteita, eikä paljon muutakaan; riittää kun on äänessä. Se on malli, joka taitaa hiipiä näiden sanallisten helppoheikkien selkärankaan pysyvästi, sillä se hyväksytään yllättävän hiljaisesti. Ja harvoin toinen hörhö tuomitsee toista hörhöä. Ankeutta lisää myös se, että tervejärkiset yleensä välttävät kyseisiä palstoja, mikä on vain puhdasta itsesuojeluvaistoa. Itsekään en enää lue iltapäivälehtien keskustelufoorumeita, koska ne vievät ainakin yöunet.

Muistelen kaiholla retoriikan taitajaa Veikko Vennamoa, joka taisi ymmärtää, että politiikan tekeminen saa näyttää jopa hauskalta ja absurdilta. Jostain syystä nuo hieman koomiset ja karikatyyrien piirtäjille helpot hahmot tulevat maaseudun asioita ajavista puolueista. Veikko oli hahmo, joka sai hyvälle mielelle, vaikka en sattunutkaan näkemään, kun Eduskunnan järjestysmiehet kantoivat hänet istuntosalista ulos nelisenkymmentä vuotta sitten. Onhan meillä nyt Soini, jonka verbaalinen ulosanti on oiva väline ympätä sanojen väliin annos huumoria. Ilman tuota taitoa, hänellä ei taitaisi olla aivan nykyisenkaltaista kannatusta. Olemus kun on, mitä on. Hän on kuitenkin ajanut melkoisen raskaalla rekalla uskottavuuden yli. Tässä kohtaa taitaa olla moni lukija eri mieltä. Ehkä on sittenkin parempi, että saamme katsella vain vakavamielisten päättäjien ankeita kasvoja, kuin leveää hymyä, jonka taakse on helppo piilottaa todelliset ajatukset.

Politiikka ei ole kovinkaan lähellä sitä, miltä se näyttää. Lehdistö ja tiedonvälitys lopultakin päättävät, mitkä asiat meitä kiinnostavat tai kuinka paljon politiikassa on mukana huumoria. Tosikko toimittaja näkee asioita eri lailla kuin kirjoittajaveli, joka tekee jo pelkästä politiikka-sanasta naurettavuuden synonyymin. Myönnän, että välissä on tietenkin ammatillisuus ja lehtimiesmoraali, mutta työ voi viedä kaiketi joskus mukanaan ja koulutuksessa päähän päntätyt ammatilliset arvot voivat alkaa aikaa myöten huoraamaan.

syys 102011
 

Raamattu on kirja, joka on fundamentalistien mielestä alusta loppuun totista Jumalan sanaa. Samalla se määrittelee, millainen Jumala itse on. Kirjojen kirja pitäisi riittää oikein hyvin Isämme profilointiin. Ja parhaiten siihen soveltuu Vanha testamentti, sillä se kattaa ajallisesti pidemmän jakson, kuin Uusi Testamentti. Jälkimmäinen osio Raamatusta on lähinnä Jeesuksen suodattamaa tietoa. Ja kukapa haluaisi puhua pahaa omasta isästään? Jumalaa voidaan myös pitää jossain mielessä kirjailijana, siinä kuin vaikka Pentti Haanpäätä. Jälkimmäisen tuotantoa analysoimalla voimme päätellä millainen kirjailija on itse ihmisenä. Teosten lähiluku välittäisi Haanpään arvot ja ne asiat, jotka ovat hänelle tärkeitä. Jos Jumala on kirjoituttanut meille kirjan, niin Hänen persoonansa löytyy myös sen sivuilta.

Käsitys Jumalan ilmiasusta on nykyään erilainen kuin ennen. Nyt Hän taitaa läpäistä koko todellisuuden jonain utuisena henkenä. Jumalan ei nähdä enää istuvan enkelien parissa taivaallisessa palatsissa, joka oli kullalla ja valolla kirjailtu. Ennen oli toisin. Silloin kun ympäristöä ja sen ilmiöitä hahmotettiin lähes fyysisesti, niin jumalakin oli hahmoltaan hyvin konkreettinen. Ja hänelle oli myös tilaus. Jos ihmiskunta syntyisi valmiina eli heräisimme tähän nykyisyyteen pitkästä unesta tietämättä mitään uskonnoista, niin en ole varma lainkaan, että ihmiskunta kääntyisi kysymyksineen Jumalan puoleen.  Hänelle ei kaiketi olisi enää tilaa tai tarvetta.

Vanhan testamentin Jumala ei ollut kovin abstraktinen. Hän saattoi esiintyä palavana pensaana, joka poukkoili kivisiä kinttupolkuja pitkin. Minusta tuo osoittaa melko railakasta huumorintajua. Lisäksi Hän ohjaili luotujaan melkoisen kovalla kädellä. En voi kun ihmetellä, miksi Hän valitsi ihmiskunnan joukosta yhden heimon ja antoi sille erityisaseman. Tämä kuva istuu oikein hyvin omaan maailmamme vallankäytön alttarille, mutta erittäin huonosti Jumalan persoonaan. Kaikki keinot tuntuivat olevan sallittuja, kun Hän johdatti israelilaiset luvattuun maahan. Pysyvän kotinsa jo aiemmin sinne rakentaneet joutuivat väistymään ja katsomaan muualta teltan paikkaa. Näissä tarinoissa ei kukaan tunne empatiaa, eikä taida rakastaa vihollistaan. Eipä tainnut edes kaikkitietävä Jumala edes aavistaa, kuinka pitkälle tuo päätös tuli kantamaan.

Oletamme myös, että Jumala on moraalisesti täydellinen, koska emme voi liittää muuta attribuuttia kaiken luojaan. Moraali on myös meille ihmisille se vimeinen rajaviiva, joka erottaa meidät nelijalkaisista ystävistämme. Sitä siis kannattaa paapoa, vaikka sen merkitys evoluution kannalta saattaa olla negatiivinen. Mutta jospa kyseessä oli vain harkittu suunnitelma, jonka tueksi ihmiskunta sai Raamatun luettavaksi. Ehkä jumalia on enemmänkin ja he päättivät kipakkojen löylyjen jälkeen, vilvoitellessaan vanhoja jalkojaan pehmeässä pilvimeressä, luoda erään planeetan vehreään jokilaaksoon Paratiisin. Melko pian sinne ilmestyivät vähäpukeiset Aatami ja Eeva. Joku jumalista äkkäsi jossain vaiheessa hauskan hedelmäjutun ja vettäkin piti kaataa ihmispoloisten niskaan koko taivaanvahvuudelta. Tästä taitaa olla vapaa tahto kaukana, kun meitä tönitään kommelluksesta toiseen. Tosin minua ei haittaa, vaikka koko taivaankansi tärisi jumalien naurusta.

Myönnän, että perusteluni näyttää reikäiseltä viltiltä ja siihen sisältyy liikaa oletuksia. Mutta minun on vaikea kaivaa Vanhan testamentin kertomusten takaa olentoa, joka on moraalisesti täydellinen. Löydän sieltä lähinnä Luojan, joka on ikävissään päättänyt luoda ihmisen ja katsoa mitähän tästäkin jutusta tulee. Jos meistä ei ole muuta iloa ollut näiden vuosituhansien aikana, niin erilaiset palvontamenomme ovat varmaan kirvoittaneet Hänen huulilleen aika ajoin hymyn tapaisen. Mikäli jumalia on enemmänkin, niin heidän ajatustenvaihtoaan olisi varmaan hauska seurata. Tai sitten he ovat vain unohtaneet meidät ja siirtyneet uusien projektien pariin.

syys 082011
 

Urantia on kirja, jonka lukemiseen tarvitaan melkoisesti aikaa. Siinä on yli 2000 sivua ja lukujen otsikoitakin lähemmäs kaksisataa. Tutustuin siihen ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Jaksoin lukea ensimmäiset kolmesataa sivua ja loput valikoiden. Urakan jälkeen jäi hämmennys ja ihmetys. Tämän jälkeen piti kai tulla usko, mutta löysin kämmeneltäni kuitenkin kolikon toisen puolen: epäuskon. Takerruin kirjan välittämään tieteelliseen todellisuuskäsitykseen niin tukevasti, että kirjoitin siitä jopa kriittisen artikkelin ”Kestääkö Urantian tieteellinen maailmankuva” Ultra-lehteen. Ihmeekseni se jopa julkaistiin, joten se ei tainnut pahemmin ärsyttää pari vuotta sitten menehtynyttä päätoimittaja Tapani Kuningasta. Hyvä näin. Sain jutustani ilmaisen lehden, joka on tainnut kadota muuttojen myötä lopullisesti. Kirjoitustani on myöhemmin kuitenkin kommentoitu ja sitä on käytetty argumentoinnin välineenä, kun Urantiassa vahvasti esillä olevat luonnontieteelliset faktat ovat kirvoittaneet mielipiteitä puolesta ja vastaan. Peistä on taitettu siis melko tiuhaan, vaikka kiihkein väittely taitaa olla jo ohi.

Kirjalla on myös historiansa. Urantia-liike sai alkunsa Yhdysvalloissa viime vuosisadan alkupuolella. Keskeinen henkilö tässä tarinassa oli adventistipastori, psykiatri William S. Sadler, joka hoiti professorin virkaa Chicagon yliopistossa ja oli opettajana McCormickin teologisessa seminaarissa. Hänen tiedetään olleen hyvin skeptinen spiritistisiä ilmiöitä kohtaan ja hän pitikin niitä lähinnä alitajunnan aiheuttamina harhoina. Tätä vahvistaa hänen kirjoittamansa kirja, jossa hän käsitteli tätä aihetta. Ajatukset saivat kuitenkin uuden suunnan, kun hän tutki erästä henkilöä (nimeä ei ole koskaan paljastettu) vuosien 1911 ja 1929 välisenä aikana. Tämä saattoi vaipua niin syvään uneen, ettei häntä pystytty herättämään. Miehen vaimo oli kertonut Sadlerille, että hänen miehensä nukkuessa tämän kautta puhuu erilaisia yliluonnollisia sanansaattajia. Sadler päättikin ryhtyä tutkimaan tapausta. Hänen mielestään hänen kuulemansa oli pohjimmiltaan kristillistä ja hyvin johdonmukaista ja ristiriidatonta. Lisäksi se oli sopusoinnussa aikansa tieteellisten tosiasioiden kanssa.

Sadler kutsui vuoden 1923 alussa koolle ryhmän ystäviään tutkimaan tätä outoa ilmiötä. Kanavoijan nukkuessa henget vastasivat hänen kauttaan esitettyihin kysymyksiin. Niitä riitti ja mikä oli kysellessä, kun vastauksissa raotettiin todellisuuden perimmäisiä arvoituksia. Pikku hiljaa vastauksia alkoi olla niin paljon, että niiden paikka oli kansien välissä. Ensin piti kuitenkin voittaa rahoitukseen ja tekstin valtavaan määrään liittyvät ongelmat. Vuonna 1950 Chicagossa perustettiin Urantia-säätiö, Urantia Foundation. Kirja ilmestyi viisi vuotta myöhemmin. Se on käännetty kahdellekymmenelle kielelle ja aika harva tietää siitä yhtään mitään. Tämä on oma otantani, joka olen rajannut ystäviini ja tuttuihin.

Muutama sana kirjan rakenteesta. Se jakaantuu neljään osaan, joista ensimmäinen osa esittää keskusuniversumin ja seitsemään superuniversumia, Jumalaa, maailman rakennetta ja henkiolentojen eri luokkia.Toinen osa esittää paikallisuniversumia, johon kuuluu myös maapallo eli Urantia. Evoluution ja luomisen kerrotaan jatkuvan ja johtavan Jumalan säätämänä kohti hyvää.Kolmas osa esittää Urantian eli maapallon syntymähistoriaa. Se sisältää kuvauksen ensimmäisestä ihmisperheestä, rotujen synnystä ja leviämisestä. Lopulta kerrotaan ihmiskunnan saamat käänteentekevät ilmoitukset. Ensimmäinen oli Planeettaprinssin ja hänen esikuntansa toiminta 500 000 vuotta sitten, toinen oli Adam ja Eeva noin 35 000 vuotta sitten sekä kolmas oli Melkisedekin 94 vuotta kestänyt ja vuonna 1973 eaa. alkanut vierailu. Monien nykyisten uskontojen katsotaan pohjautuvan tähän.Neljäs osa esittää neljännen käänteentekevän ilmoituksen eli Jeesuksen elämän ja opetuksen. Kertomuksiin sisältyy muun muassa matka Egyptiin, Roomaan ja Kreikkaan. Samaten Jeesuksen kerrotaan olleen ainut Luoja 700 000 pojasta, joka ruumiillistui Maan päälle.

Kaiken kaikkiaan melkoinen teos. Vaikka itse uskonkin, että sen sisältöä ei ole saatu kosmoksen matkaajilta, niin pelkkänä inhimillisenä saavutuksena se on melkoinen suoritus.

Urantiaa pääsee lukemaan aivan ilmaiseksi, kun vierailee Suomen Urantia-seuran sivulla. Yhdistys julkaisee myös ”Heijaste” -nimistä lehteä, jonka kaksitoista vuosikertaa on myös tutustumisen arvoisia. Niiden artikkelit antavat hyvän kuvan siitä, miten tätä jättieeposta tulkitaan. Artikkeleissa taitaa olla enemmän eksegetiikkaa, kuin Teologisen tiedekunnan vuosikursseilla yhteensä. Ehkä se kriittinen puoli jää puolitiehen, mutta sitä tuskin on odotettavissa ryhmältä, joille Urantia on ainoa totuus. Jostain syystä olen aina vältellyt ihmisiä, jotka omistavat tämän ehdottomuuden.  Lista on pitkä ja jotkut näistä ihmisten mielten valloittajista ovat tehneet pahaa enemmän kuin jotkut toiset. Silloin kun uskotaan sokeasti, niin silloin suljetaan samalla se puoli ihmisen mielestä pois, josta kannattaisi olla ylpeä: kriittisyys.

http://www.netikka.net/mpeltonen/urantia.htm

http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/uskon/pg/harkonen/urantiak.pdf

syys 022011
 

Huomaan, että en ole saanut elokuussa aikaiseksi yhtään blogikirjoitusta. Kaikella on selityksensä, niin tälläkin. Jouduin kaverini kanssa erinäisten vaiheiden jälkeen kuvaamaan erään ystäväni perheen tyttären häitä. Tuo kuuden tunnin urakka paljasti vanhan järkkärini olevan todella vanha kaikilta osioiltaan. Ja harrastushan ei ole kuulemma (edellä mainitun ystäväni mielestä) mistään kotoisin, jos siihen ei kulu kaikki rahat. Ja näinhän siinä sitten kävi, että tilasin itselleni uuden valokuvauskaluston, vaikka en aiokaan kuvata tässä elämässä enää yhtään häätapahtumaa. Elokuu sitten vierähtikin ihmetellessäni uuden rungon tarjoamia mahdollisuuksia. Tutustuin samalla myös uuteen kuvankäsittelyohjelmaan, joten blogini jäi noiden innostuksen aaltojen yliajamaksi. Jatkan nyt kuitenkin tuosta samasta aiheesta eli valokuvauksesta.

Valokuvassa ei ole aikaa ja siinä on samalla kuitenkin kaikki aika. / Harmaasävyinen valokuva on lähempänä todellisuutta, koska se pakottaa keskittymään olennaiseen. / Valokuva on hetki, jota ei tavallaan ole koskaan ollut edes olemassa. / Maailma on kauniimpi paikka, kun sen näkee valokuvan kautta. / Valokuva on kuin elämä, johon on lisätty reilusti kontrastia. / Valokuva ei voi olla koskaan todellisuuden tarkkaa dokumentointia. / Valokuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa, sillä vain sanoilla voidaan vangita, historia, nykyisyys ja tulevaisuus. / Elämää pitäisi rajata niin kuin valokuvaa, koska silloin jäisi jäljelle vain olennainen.

Nuo mietelmät pulpahtivat mieleeni, kun etenin rivakasti aamuista kuusten varjostamaa sauvakävelylenkkiäni. Olen huomannut, että se rytmittää hyvin ajatuksia. En tiedä muuta liikunnanmuotoa, joka voisi jäsentää paremmin niitä kuin tuo monotoninen liike, joka lähtee selkärangasta. Jokainen sauvan työntö on kuin pudottaisi uuden sanan entisen jatkoksi. Ja noita sauvojenheilautuksia taitaa kertyä muutama tuhat, ennen kuin lenkki on tehty. Tuo kuuden kilometrin matka riittää oikein hyvin ratkaisemaan elämää suurempia arvoituksia – tai ainakin itseni kokoisia.

Valokuvausharrastukseni kohteet ovat vuosikymmenten aikana vaihtuneet laajoista maisemista yksityiskohtiin. Nautin toki edelleen lähes rannattomista näkymistä, jotka ovat kauniita tai niiden kuvallinen rakenne on jollain tavalla kiehtova. Enemmän minua kiinnostaa kuitenkin nykyään niistä poimitut yksityiskohdat.  Poikkeuksena tietenkin HDR-kuvausmetodi, joka yleensä vaatii laajakulma-objektiivia. Siitä on tullut valokuvauksen surrealistista muotokieltä, joka miellyttää tai sitten ei. Se taitaa olla myös alue, jossa on eniten huonoja kuvia suhteessa tarjontaan. Jos kuvaamisen lähtökohta on vain kuorruttaa surkeat otokset tehostekeinoilla, niin mikäpä siinä. Taiteellisen vapauden puolestapuhujana, en ole tietenkään katkomassa kenenkään sormia. Taisin eksyä aiheesta. Ympäristömme on siis täynnä näitä vähäisiä objekteja, jotka taustastaan irrotettuna kertovat toisenlaisen tarinan. Vaikka kamera ei olekaan aina mukana, niin tarkkailen ympäristöäni kuin etsimen lävitse ja palaan myöhemmin paikalle sen kanssa. Yleensä se kannattaa, vaikka lopullinen arvio syntyykin vasta siinä vaiheessa, kun kuva on käsitelty ja pääsen tarkkailemaan näytöltä visiotani. Tämä on ehkä kuvaamisen kiehtovin vaihe, sillä se sisältää outoja yllätyksiä. Kuva, jonka olen ottanut hieman vastahakoisesti, saattaa ollakin se reissun paras otos. Tämä vain kertoo sen, että rajaaminen taitaa olla se tärkein elementti kuvan tekemisessä.