kesä 192011
 

Rituaali ja sen synonyyminä käytetty riitti viittaa lähinnä uskonnollisiin toimituksiin, joihin liittyy toisto. Ne ovat eräänlaisia palvontamenoja, usein todeksi muuttunutta myyttiä, jonka juuret ovat kaivautuneet syvälle historialliseen maaperään. Rituaali erottaa pyhän arkisesta ja sillä taitaa olla hyvin vähän tekemistä rationaalisen ajattelun kanssa.

Arkisessa ja hieman huolimattomassa kielenkäytössä rituaali voi viitata toki muuhunkin, kuin uskontojen parissa suoritettaviin menoihin. Pidän sitäkin rituaalina, kun kurkistan keittiön ikkunasta töihin lähtiessäni, jäikö sähköhella sittenkin päälle. Rationaalisuus saa sillä hetkellä napakan potkun persuksille, koska olin tehnyt jo saman toimenpiteen aamun aikana monta kertaa. Ensimmäisen jo siinä vaiheessa, kun olin siirtänyt porisevan puurokattilan pois levyn päältä. Tätä ei voi kuitenkaan sanoa otsikon sosiaaliseksi rituaaliksi, koska en ylläpidä tai vahvista sillä siteitä kanssakulkijoihin. Toki on myönnettävä, että vaimollani olisi esittää melko jämerä mielipide, jos levy hehkuisi punaisena, kun on hänen vuoronsa tulla keittiöön. Toki voin puolustautua sillä, että en tee typeriä toistojani hänen takiaan.

Tämän aamuisella sauvakävelylenkillä mietin edellisenä päivänä sattunutta episodia, joka on melko hyvä esimerkki sosiaalisesta rituaalista. Poikkesin hyvän ystäväni luona ja astuessani sisään hänellä oli jo sormi valmiina kahvinkeittimen virtakatkaisijan päällä. Kerroin, että jätän tällä kertaa sumpit ja pullat väliin, koska olin matkalla vielä leveämmän pöydän ääreen. Nyt väliimme astui epärationaalisuus, toki puettuna sosiaalisia siteitä ylläpitävään ja vahvistavaan kohteliaisuuteen. Etusormi otti seuraavaksi etäisyyttä katkaisimesta ja kaverini totesi, että ei hän keitä sitä vain itselleen. Luovutin ja istuin pöytään. Eihän tässä välikohtauksessa ole mieltä, vaikka se sisältääkin muita positiivisia arvoja. Olen itsekin vastaavien rituaalien vanki, vaikka olisin ehkä tässä tilanteessa keittänyt kahvit ja mutustanut pullani ilman tuttua pöytäseuraa. Mutta mistä nämä säännöt ovat syntyneet? En jaksa uskoa, että joku on vain kertonut yhteisölle, että nyt toimitaan näin. Sosiaalisten rituaalien historia on varmaan hyvin monimutkainen tapahtumaketju. Ajatellaan vaikka tervehtimistä, miksi pitää sanoa jotain, kun tapaa tutun tai tuntemattoman? Oliko se joskus aikoja sitten vain merkki siitä, että toinen on huomattu tai ehkä jonkinlainen viesti, että minun kansani on turvallista olla. Tuota kysymystä sietäisi tosiaan selvitellä enemmän.

Sinänsä nämä oudot ja hieman hölmötkin rituaalit sopivat osaksi ihmiskäsitystäni. Sitä tukevoittaa oletus, että me olemme hyvin epärationaalisia. Uskallan olla jopa tässä asiassa eri mieltä Antiikin filosofin Aristoteleen kanssa, joka määritteli ihmisen ”rationaaliseksi eläimeksi”. Ehkä hän olisi myös päätynyt kanssani samaan näkemykseen, jos hän olisi päässyt tarkkailemaan ihmiskuntaa kaksituhatta luvulle saakka. Minkä jalkoihin tämä epärationaalisuus sitten jää? Erinäisten tottumusten ja tunteiden vietäväksi ja niistä on hyvänä esimerkkinä nämä sosiaaliset rituaalit. Me ajattelemme mielivaltaisesti ja unohdamme päätösten teossa rationaalisen minämme. Yhdistämme asioita, koska ne näyttävät siltä. Jos välähtää, niin sitä seuraava jyrinä ei tule välttämättä ukkospilvestä. Se voi syntyä siitä, kun naapurissa putoaa kuivuri pesukoneen päältä. Me olemme kokemustemme vankeja. Tällä on ollut tärkeä merkitys aikoina, kun arki oli vaaroja täynnä. Oli paljon järkevämpää juosta pikimmiten luolakarhua karkuun, kuin jäädä pohtimaan sitä, että onko se tänään pahalla päällä. Sosiaalisten rituaalinen tukema yhteisöllinen turvallisuus ja tuttuus ei taida kovinkaan usein olla kovinkaan järkiperäistä. Ja siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi se sujuu melko kivuttomasti.

Logiikka taitaa olla vain älykköjen leikkiä, jotka tarvitsevat sitä rakentaessaan tarkempaa ja tylsempää kuvaa ympäröivästä maailmasta. Heidän tehtävänsä kun on ennustaa yhdenlaisten ajatteluprosessien tuloksia. Sanovat tätä tieteeksi, jolla on hyvin vähän tekemistä arjen ajattelun kanssa. Onneksi olemme saaneet hölmöilyllemme puolestapuhujan. Sitä sanotaan lateraaliseksi ajatteluksi ja se ei suuntaa ytimeen, vaan reunoille. Siitä puuttuu viitekehykset. Logiikkahan ei opeta meille mitään uuttaa, koska kaikki ennakko-olettamukset on valittu. Tämä johtaa siihen, että logiikan päätelmät ovat kuin jo kietoutuneina valmiiksi argumentteihin. Ja tuloshan on aina sama, vaikka se olisikin se ainoa mahdollinen oikea. Lateraalinen ajattelu pyrkii päämäärään, jota ei voi koskaan saavuttaa loogisesti. Näin on toiminut moni keksijä ja näin ajattelevat lapset ja monet roolihahmot television sketseissä. Oivallus on outo juttu, se saattaa ohittaa terveen ajattelun mekanismit ja kuitenkin samalla saavuttaa jopa kestäviä tuloksia. Jos ei muuta, niin se voi ainakin joissain tapauksissa vahvistaa vuorovaikutussiteitä.

Lateraalinen ajattelu on ajatuksellista hölmöilyä, joka tuo mukanaan myös tuon ihanan vapauden tunteen. Kaikki järkiperäinen tuntuu todella tylsältä, kun voi liihotella pumpulipilvien keskellä kolhimatta itseään. Ilman sitä ei taitaisi olla myöskään vaihtoehtohoitoja tai muutakaan huuhaata. Ja maailma olisi taas hieman tylsempi paikka elää, vaikka se on rakenteeltaan itse looginen. Ja sen lainalaisuuksien löytäminen vaatii loogista ajattelua, ikävä kyllä.

 

kesä 122011
 

John Wayne oli loistava näyttelijä, vaikka en olekaan hänestä koskaan pitänyt. Minua taitaa lähinnä inhottaa hänen periamerikkalainen kuosinsa, joka näkyy jo tavassa kantaa kuudestilaukeavaa. Se on siististi vyötäröllä, eikä roiku huolimattomasti miehisyyden alapuolella. Olemuksessa on jotain siloteltua, kuin suoraan sieltä Hollywoodista. Vaikka sankarimme on kauttaaltaan pölyssä ratsastettuaan koko päivän, niin neitseellinen karisma ei ole kadonnut minnekään. Tämä ei ole ihme, sillä tuon cowboyn menestyksen aikoihin lännen filmeistä puuttui aimo annos realismia. Intiaanit olivat lähinnä pahiksia, jotka vain vaikeuttivat valkoisen rodun levittäytymistä ”koskemattomaan” erämaahan. Uudisasukkaat nähtiin työteliäinä, amerikkalaisen vapauden ja yrittämisen mannekiineina. Olen kuitenkin aina pitänyt länkkäreistä. Niissä on yleensä yksinkertainen juoni ja maisemat komeita. Näyttelijät ovat hyviä tai pahoja, joten loppuratkaisuakaan ei tarvitse ennakoida. Ne ovat siis katsojaystävällisiä ja kestävät jopa piipahduksen jääkaapille, vaikka seuraavaan mainoskatkokseen olisikin vielä rutkasti aikaa.

John Wayne ehti näytellä elämänsä aikana yli 140 elokuvassa ja edusti näissä lähes aina oikeutta ja hyvyyttä. Hän oli myös kiivas kommunismin vastustaja ja antoi luonnollisesti tukensa Vietnamin sodalle. Joten siinä oli varmaan riittävästi aineksia kansallissankarin asemaan. Vähän ennen kuolemaansa hän saikin Yhdysvaltain Kongressin kultamitalin.

Tämä länkkärien ja sotafilmien sankari erehtyi näyttelemään 1950-luvun alussa elokuvassa, joka on rankattu kaikkien aikojen huonommaksi. Hänen roolinsa siinä oli Tsingis-kaani, tuo 1100-luvun loppupuolella syntynyt mongoliheimojen yhdistäjä ja historian laajimman valtakunnan perustaja. Muutos cowboysta arojen valtiaaksi ei tainnut sujua kovinkaan hyvin, sillä John Wayne sai rutkasti negatiivista palautetta tuosta syrjähypystä. Rooli ei istunut miehen imagoon, ei sitten millään.

Kuvaukset suoritettiin lähellä St. Georgian kaupunkia, joka sijaitsee Utahin osavaltiossa. Siitä on vain parisataa kilometriä Nevadan testialueelle, jossa amerikkalaiset suorittivat ensimmäisen ydinkokeen  ilmakehässä vuonna 1951. Sitä ennen isoja jytkyjä oli pamauteltu  Tyynenmeren saarilla.  Vaikka kuvauksiin käytetty kaupunki oli melko lähellä koealuetta, niin viranomaisten mielestä se oli täysin turvallinen paikka asua.

Ohjaustyöstä vastasi kulttuurin monitoimimies Dick Powell, joka tunnetaan lähinnä elokuvasta ”Hyvästi, kaunokaiseni”. Powella oli siinä päärooli. Elokuvaa pidetään nykyään film noir–klassikkona ja se on varmaan kunniamerkkinsä ansainnut. Eikä vähiten siksi, että Raymond Chandlerin luoma Philip Marlowen hahmo on hyvin karismaattinen, kivikova ja suoraselkäinen juoppo, joka ei tekisi kaiketi pahaa neitsyellekään. Elokuvaa ei olisi kuitenkaan pitänyt kuvata tuolla alueella. Ohjaaja Dick Powell kuoli syöpään ensimmäisenä kuvausryhmästä. Tämä tapahtui vuonna 1963, jolloin Harvey Ball keksi meille kaikille tutun keltaisen hymynaaman ja John Kennedy sai luodin päähänsä. Samana vuonna kuoli elokuvassa näytellyt Pedro Armendáriz. Hän ampui itseään sairaalassa sydämeen, syövän edettyä tuskalliseen terminaalivaiheeseen. Muutamia vuosia myöhemmin kuoli kaksi näyttelijää myös syöpäkasvaimen runtelemana. Sankarimme John Waynen elämän päätti keuhkosyöpä vuonna 1979. Samaan tautiin menehtyi elokuvassa esiintynyt John Hoyt kymmenisen vuotta myöhemmin. Molemmat olivat kovia tupakoitsijoita, joten kuolinsyy saattoi löytyä huomattavasti lähempää, kuin pahamaineiselta Nevadan koealueelta.

 

 Posted by at 17:52