joulu 302010
 

Olen ollut pitkään kiinnostunut kirkon roolista erilaisissa yhteiskunnallisissa konflikteissa. En siksi, että voisin mollata tuota instituuttia, joka silloin tällöin näyttää unohtavan omat eettiset lähtökohtansa. Olen aina sitonut kristinuskon opetukset moraalilangalla kiinteäksi mytyksi. Tuon paketin purkaminen pitäisi olla mahdotonta, jos ohjenuorana on Uusi testamentti ja Jeesuksen opetukset. Silloin kun tuo mahdoton muuttuu todeksi, herää minun kiinnostukseni. Siinä on mukana ihmetystä ja ärtymystä. Kristinuskon arvot ovat kuitenkin niin lähellä humanistisia arvoja, että koen nuo tilanteet jo henkilökohtaiseksi loukkaukseksi, vaikka määrittelenkin itseni uskonnottomaksi. Karkea esimerkki kristillisten arvojen työntämisestä syrjään oli paavin veljeily natsisaksan kanssa. En usko kuitenkaan, että hän antoi Kolmannen valtakunnan johtajalle poskisuudelmaa. Tuo taisi jäädä tekemättä, vaikka joltain osin Saksan yhteiskunnallinen ja taloudellinen tilanne näytti kansallissosialismin valtakaudella suuntaavan kohti parempia aikoja. Tältä se näytti varmaan, kun sitä tarkasteltiin paavinistuimelta.

Meilläkin on ollut konfliktimme, joissa kirkko on joutunut hakemaan puolensa. Se ei liene yllätys, että sisällissodassa se tuki valkoisia, vaikka punappejakin oli. Historiaahan tunnetusti kirjoitetaan voittajan näkökulmasta. Vasta uudet sukupolvet ja poliittinen demokratia on antanut tilaa tarkastella tätäkin puolta jo neutraalimmin.

Kun sisällissota syttyi tammikussa 1918, niin Suomessa oli neljä hiippakuntaa, viisisataa seurakuntaa ja noin tuhat pappia. Sodan syttyessä näistä seurakunnista jäi yli puolet valkoisten puolelle. Kaikilla suomalaisilla oli myös silloin paljon kiinteämpi suhde omaan seurakuntansa paimeneen, kuin tänä päivänä. Vasta urbanisoituminen on höllännyt tuota sidettä. Papeilla on ollut myös aikaa miettiä omia tulevia ratkaisujaan, kun pitäjiin on noussut työväentaloja ja on perustettu suojeluskuntia. Luultavasti kirkollisia toimituksia on kuitenkin jatkettu perinteisesti, vaikka punaisia viivoja olikin jo vedetty muuallekin kuin äänestyslipukkeseen. Ei ole varmaan kaukaa haettu, jos oletan, että pastorien saarnoissa on tuettu vahvasti kotia ja yhteistä isänmaata. Punaiset nähtiin kiihkoilijoina, joiden ainoa tehtävä oli hävittää vanhat arvot ja tuhota se kaikki, mitä edelliset sukupolvet olivat rakentaneet. Kaikki eivät ehkä muistaneet, että hyvinvointia ei rakennettu vain sivistyneistön tuella, vaan Jussilla ja kuokalla oli myös siinä erittäin merkittävä rooli. Henkistä pääoma on vaikea kasvattaa, jos yhteiskunnalta puuttuu fyysinen kivijalka. Ja jos tuosta kivijalasta ei pidetty huolta, niin ei lienee ihme, että Jussi huitaisi kuokalla joskus lahtaria päin näköä.

Vaikka pappeja olikin rintamalla, niin heitä ei sinne suinkaan pakotettu. Yleensä heidät vapautettiin sotapalveluksesta kokonaan paikallisten virkatehtävien vuoksi. Mutta innokkaita kiväärinkantajiakin oli. Yleensä nämä olivat toimineet papintyön ohella myös paikallisissa suojeluskunnissa. He halusivatkin heti konfliktin alussa vapaaehtoisena palvelukseen, koska he katsoivat sen tärkeämmäksi kuin papilliset tehtävät omassa seurakunnassa. Heitä oli melko pian sotatoimissa mukana puolisen tusinaa. Eräs näistä ensimmäisistä innokkaista oli kansanopiston johtaja pastori Wäinö Malmivaara. Hän oli myös mukana, kun Lapuan pappilan seuratuvassa majailleet venäläiset sotilaat riisuttiin aseista. Hänen pitämänsä saarna Johanneksen kirkossa on myös kuuluisa. Siinä tämä Jumalan esitaistelija kertoi, miten ”Tampereen taisteluissa oli nähty Herra”. Ja muistaako valkoinen sotilas, että hän ”Herran sotilas”. Myös Jesajan kirjaa lainattiin, sillä sieltä löytyy mahtipontinen kohta, joka päättyy virkkeeseen: ”Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa”. Jumala oli puolensa löytänyt, ainakin valkoisten mielestä. Tämä retoriikka ei ole outoa, jos vastapuolen toiminnan nähtiin suuntautuvan uskontoa ja erinäisiä historiallisia arvoja vastaan. Tämä oli riittävä syy papin tarttua aseeseen. Suomessa käytiin eräänlaista ristiretkeä pakanoita vastaan, vaikka nämä täyttivätkin samaan aikaan valkoisten kirkkoja.

Punavankien teloitusPunaisten puolelle jääneet papit saivat yleensä jatkaa seurakuntansa parissa, vaikka heidän tiedettiin kannattavan valkoisia. He hoitivat edelleen jumalanpalveluksia, suorittivat hautauksia ja muita kirkollisia toimituksia. Levottomat ajat jopa lisäsivät sitä väestömäärää, joka haki papilta erilaisia palveluksia. Kirkot olivat entistä täydempiä, vaikka saarnastuolissa puhui selvästi vastapuolen edustaja. Tämä kertoo, kuinka Jumalan sana ohitti poliittiset jaot ja kismat. Olisi kiva tietää, mitä nuo saarnat pitivät sisällään. Uskoisin kuitenkin, että kirkonmies tuskin otti niissä kovinkaan vahvasti kantaa meneillään olevaan konfliktiin.  Niitäkin pastoreita oli, jotka ymmärsivät punaisia ja toivat sen myös esille. Osa näistä oli toiminut kristillisessä työväenliikkeessä. Tämä ei jäänyt huomaamatta tuomiokapituleilta, jotka vaativat taistelujen laannuttua heiltä tiukasti selitystä.

Kun puhutaan punapeista, niin yleensä ensimmäiseksi mainitaan Sisälähetysseuran toimitusjohtaja Otto Saarnisalo. Hän toimitti sodan aika Suojeluskuntalainen-lehteä ja esitti siinä voimakkita vetoomuksia vihollisen rakastamisen puolesta. Hän oli lukenut Raamattunsa hyvinkin tarkasti, mutta sensuuriviranomaiset eivät, sillä Oton kirjoittamat artikkelit joutuivat punakynän tuhrimiksi. Aarnisalo myönsikin sodan jälken, että hän oli ”täysiverinen sosialisti”, vaikka ei kuulunutkaan sosialidemokraattiseen puolueeseen.

Ainoa punainen pappi, jonka tiedetään osallistuneen taisteluihin, oli Ruotsinpyhtään seurakunnan virallinen apulainen Einar Rauhamäki. Hän oli toimut työväenyhdistyksessä, joten ratkaisu oli jopa ymmärrettävä. Sodan jälkeen hänen asemansa ei ollut kuitenkaan miellyttävä, sillä vain valkoisten puolella toimineet papit saivat käytyjen taistelujen jälkeen kunniaa ja mainetta. Einarin epätoivoinen pakomatka päättyi lopulta pakolaisena Venäjälle ja sieltä Stalinin ”avustamana” Siperiaan.

Sodan päätyttyä osa papeista jatkoi punavankileirien kasvatusjohtajien tehtävissä. Tämä varmaan oli miellyttävämpää, kuin olla todistamassa valkoisten harrastamaa terroria sodan alkuvaiheessa. Yksi esimerkki tästä oli ilman oikeudenkäyntiä tehdyt teloitukset. Monen kirkon miehen mielestä silloin ylitettiin se raja, jota he eivät voineet enää hyväksyä. Sinänsä he eivät vastustaneet teloituksia, jos ne olivat oikeudenkäynnin langettamia tuomioita.

Uusi Testamentti ja Jeesuksen opit tuskin kehottavat ketään tarttumaan aseeseen – ei ainakaan papin. Ehkä isänmaan rakkaus ja pelko tärkeiden arvojen menettämisestä ajoi nämä kirkon työntekijät keskelle taistelua. Tämä joukko oli kuitenkin hyvin suppea, sillä suurin osa pastoreiden tehtävistä rintamilla täyttyi hartaustilaisuuksista, aamurukouksista komppanioissa ja muista sielunhoidollisista toimista. Mukana taisi olla myös aimo annos realismia, sillä kenttäpapin ohjesäännössä sanotaan saarnaohjeistuksen lopussa,  että ”Saarnat olkoon lyhyitä ja ytimekkäitä”. Mielestäni hyvä neuvo nykyäänkin, mutta etenkin silloin kun lyhyet rauhan hetket saattoivat päättyä luotisateeseen.

Lähde: Ilkka Huhta: Papit sisällissodassa 1918

joulu 292010
 

Ensimmäinen opinahjoni: Riihimäen Pohjoinen koulu

1950-luvun lopulla Suomessa oli noin 6000 kansakoulua. Sen enempää niitä ei ole ollut sitä ennen tai sen jälkeen. Keskimäärin yksi löytyi alueelta, joka oli kanttiinsa kahdeksan kilometriä. Nuo viehättävät, hyvinkin moni-ilmeiset rakennukset, toimivat siihen aikaan opinahjoina noin 600 000 oppilaalle. Tuosta tilanteesta olemme luistelleet taaksepäin. En tarkoita opetusta vaan koulurakennuksia, joiden intiimi ja elämänmakuinen tunnelma, on vaihtunut persoonattomiin kaupunkikouluihin. Poikkeuksiakin on, vaikka Helsingin Kruunuhaasta löytyvä rakennus, jonka muotokieli on puettu komeaan kansallisromantiikan kuosiin. Yhteiskunta kehittyy ja koululaitos siinä siinä samalla. Ja kun arvoja mitataan rahalla, niin jotkut niistä joutuvat sellaiseen puristukseen, että niillä ei ole enää elämisen mahdollisuutta.  Näin taisi käydä kyläkouluillekin, jotka siirtyivät taajamiin muuttoliikkeen mukana. Kulkeminen parani, joten koulumatkatkaan eivät olleet enää ongelma.

Kirkko vastusti aikoinaan kuntavetoisen kansakoululaitoksen syntyä. Se olisi halunnut pitää opetuksen omissa käsissään. Papit olivat hoitaneet lasten sivistämisen siihenkin mennessä ja kasvattaneet heitä Herran nuhteeseen. Jos lähtökohtana on nöyrä kansalainen, jonka elämään sisältyy enemmän hyväksyntää kuin asioiden ehdollistamista, niin piispojen ja pappien pelko maallisen koululaitoksen vaikutuksesta lapsiin oli aivan ymmärrettävää. Tieto kun yleensä avartaa maailmankuvaa ja saattaa siinä samalla ehdollistaa ne tutut, kristilliset opit. Kirkko onneksi hävisi tuon taistelun, vaikka uskonto jäikin osaksi kouluopetusta.

Kansakoulu pyrki kasvattamaan lapsia ja nuoria isänmaanrakkauteen ja siihen liittyviin arvoihin. Ehkä noita hyveitä painotettiin kansaa koetelleen sisällissodan jälkeen entistä pontevammin. Ja järkevintä oli tietenkin aloittaa uudesta sukupolvesta, joille nuo kansalaissodan vaiheet olivat vain mainintoja historian kirjoissa. Koulu opetti, että parhaiten oppilas tuki omaa isänmaataan, kun hän suoritti koulutehtävänsä tunnollisesti ja pysyi myöhemmin erossa väkijuomista. Viehättäviä ja jo hieman pölyyntyneitä arvoja. Sadan vuoden takainen kansallisromanttinen ajatus isänmaasta on vaihtunut matkan varrella monimuotoisempaan käsitykseen. Se ei enää näyttäydy koululaisten mielessä vain kauniina järvimaisemina tai Vänrikki Stoolin yli-inhimillisinä sankareina, joiden suurin ihanne oli vuodattaa verta litrakaupalla taistelutantereelle isänmaan puolesta.

Itse muistan kansakouluajoilta  luokkahuoneiden seinät, joissa olivat kaikki maan isät oikeassa järjestyksessä. Kuvat olivat harmaasävyisiä ja presidenteillä oli päällä tumma puku ja kaulassa solmio tai simusetti. Ainoa poikkeus oli Mannerhein, sillä hän oli pukeutunut sotilaallisesti. En unohda myöskään karttakeppiä ja luokan nurkkaa, jossa jouduin silloin tällöin seisomaan hievahtamatta osan oppitunnista. Kun vastasimme opettajan kysymykseen, niin nousimme seisomaan pulpetin viereen. Luokkakaverit tuijottivat ja odottivat, että vastaus on väärä. Sama nöyryytys ravisteli herkkää minäkuvaani, kun jouduin laulamaan luokan edessä surkealla äänelläni, opettajan säestäessä urkuharmonilla.

Työrauhaa etsittiin määräämällä poika ja tyttö pareiksi kahden istuttaviin pulpetteihin. Tuo varmaan toimi kansakoulussa, kun vastakkainen sukupuoli aiheutti siinä iässä lähinnä hämmennystä. Ja jos asento ei ollut tarpeeksi ryhdikäs, niin opettaja saattoi pujottaa karttakepin niskan takaa puseron alle. Kädet olivat oppitunnin aikana pulpetin päällä ja viittaessa piti sormien olla tiukasti kiinni toisissaan. Käden sai muistaakseni kuitenkin nostaa niin korkealle, kuin vain yletti. Opettajan tukena oli järjestäjä, jonka tehtäviin kuului merkitä vihkoon niiden nimi, jotka käyttäytyivät häiritsevästi ennen opettajan astumista luokkaan. Kuri oli opetusta tukeva väline tai sitten ei. Opettajan vallankäyttö takasi hänelle miellyttävän ympäristön jakaa oppisuunnitelmien mukaista sisältöä luokalle. Auktoriteetin vaatima kunnioitus taisi samalla viedä oppilailta halun ja mahdollisuuden ehdollistaa opetettuja asioita. Sen hyväksyminen ja ymmärtäminen olisi varmaan kansakoulun alkuaikoina vaatinut pedagogeilta melkoisesti nöyryyttä. Vaatii vieläkin, vaikka emme puhuttelekaan opettajia enää kolmannessa persoonassa.

Äidinkielen merkitystä kansakoulussa tuskin vähäteltiin. Aapisen kuvasto kertoi lapsille, että Suomi on kaunis maa ja ihmisten yhteiselo lähes virheetöntä. Koulukirjat tunsivat myös neekerin, joita saimme ihastella lähemmin, kun Helsingissä pidettiin vuonna 1952 kesäolympialaiset. Kirjassa ”Mustien maanosa” mainittiin, että heidät sai töihin rihkaman avulla. Ihmiskäsitys oli luonnollisesti oman aikansa tuotetta. Amerikkalaiset taisivat tuoda mukanaan pohjolan perukoille Coca-colankin, sillä se rantautui meille samoihin aikoihin, kun stadion oli täynnä kilpailevia nuoria.

Jos halusi hymymerkin palkkioksi käsialasta, niin se vaatii kauniit kirjaimet ja niiden piti kulkea toistensa kantapäillä sulassa sovussa. Ne raapustettiin mustekynällä ja itse ainakin muistan, että ylimääräisiä läiskiä ei sallittu. Terä piti pyyhkiä tarvittaessa imupaperiin ja pieneen pyyhkeeseen. Pidin kuitenkin enemmän laskennosta, jossa taisi viehättää sen selkeys. Ainakin niin kauan, kun numeroiden sekaan ei ahdettu kirjaimia. Kansakoulussa tuosta ei ollut pelkoa. Harjoitusten esimerkit haettiin omasta ympäristöstä. Aikansa pedagogiikka oli jossain suhteessa jopa edistyksellistä. Lapsia ei ahdistetttu ensimmäiseksi erilaisten sääntöjen pariin, vaan paljouden erilaisia käsitteitä opetettiin arkiesineiden välityksellä.

Laulunopetuksella pyrittiin siihen, että musiikki tulisi lapselle tutuksi ja siihen syntyisi samalla elinikäinen rakkaus. Minun rakkauteni taisi kuolla niillä tunneilla, syntyäkseen joskus myöhemmin uudelleen. Tuohon uudelleenheräämiseen ei tainnut hirveämmin vaikuttaa koululaitos, sillä Beatles ei ollut musiikinopettajien suosiossa. Tosin vihaamani nokkahuilu on jo päässyt vanhemmiten pannasta, vaikka sen ääni ei vieläkään koukuta millään lailla.

Minun koulussani hiihdettiin paljon. Parhaita hetkiä olivat ne, kun opettaja pyysi ottamaan seuraavana päivänä sukset mukaan. Liikunta tähtäsi yleiskunnon kohottamiseen ja siinä samalla opasti oppilaita kuriin ja järjestykseen. Taisin saada kansanhiihtomerkinkin, mikäli muistoni eivät ole muualta lainattuja. Tervettä kilpailuvaistoa kannustettiin, sillä sen nähtiin olevan eteenpäin vievä voima arjen elämässä.

Koulussa sai vitsaa vielä 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka. Tuon rangaistusmuodon kieltänyt asetus ei koskenut läimäyksiä ja tukkapöllöä. Niiden antamista jatkettiin ja karttakepillä oli siinä melko tärkeä rooli. Ehjää keppiä taisi olla vaikea löytää mistään luokasta. Tosin arvostettu kansallisrunoijamme Koskenniemi oli sitä mieltä, että pelkoon perustuva kurinpito johti alistumiseen tai kapinamielialaan. Itsenäiseksi yksilöksi kasvaminen vaatii auktoriteetin arvostelemista. Näin lyyrikkomme ajatteli aikana, jolloin auktoriteetin kunnioitus oli hyvinkin keskeistä kouluelämässä.

On helppo lopetella kouluhammaslääkäriin, sillä ne kokemukset ovat kulkeneet monen matkassa aikuisiälle asti. Hampaat hoidettiin, vaikka se olisi vaatinut oppilaan sitomista kiinni hihnoilla. Näin myös toimittiin joissain tapauksissa. Itse muistan odotushuoneen ällöttävän tuoksun ja hammasporan, joka jurnutti pienillä kierroksilla. Myös asenteet ovat tainneet parantua tuosta ajasta, jolloin poran lipsahtaminen sivuun ei tainnut kirvoittaa hammaslääkärin tuimilta kasvoilta minkäänlaista anteeksipyynnön sanaa. En tiedä, mistä saimme silloin reikiä hampaisiin, sillä limonadit olivat melko harvinaisia ja karkkirahaa ei vanhemmilta herunut. Koulussakin syötiin terveellisesti. Lusikka taisi olla se tärkein ruokailuväline, sillä lautasella oli usein vellejä, puuroja ja keittoja. Ja se oli syötävä tyhjäksi, vaikka vatsa ei ollutkaan asiasta samaa mieltä. Sinne oli lusikoitava takaisin myös ulos pullahtanut oksennus. Näkymä, jota en taida koskaan unohtaa.

Vaikka kansakoulu ei aina ollut se paras paikka viettää lapsuuden päiviä, niin kevätjuhla ja sen päätteeksi laulettu Suvivirsi olivat kuin synninpäästö kouluvuoden päätteeksi. Vaikka lukukausi olisikin ollut ahdistava, niin ne hetket unohtuivat sillä hetkellä, kun tuon virren kaunis melodia johdatti meitä pitkälle kesälomalle. Lomalle, jolloin paistoi aina aurinko.

Lähde: Juhani Seppovaara: Kansakoulu. Armas aika.

joulu 292010
 

Ensimmäinen maata kiertävä satelliitti eli ”tekokuu”, kuten siihen aikaan sanottiin, laukaistiin radalleen lokakuun neljäntenä päivänä vuonna 1957. Sputnik oli tietysti sensaatio ja Suomessakin tähyiltiin innokkaasti taivaalla vaeltavaa valopistettä. Moni ikäluokastani muistaa nähneensä Sputnikin omin silmin ja kuulunpa itsekin tuohon etuoikeutettujen joukkoon.
Aika usein on niin, että asiat ja ilmiöt eivät olekaan ihan sitä, miltä päällisin puolin näyttävät. Näin oli myös Sputnikin laita. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa ja niin kävi tässäkin asiassa. Hellimäni muisto sai ikävän kolauksen, kun törmäsin artikkeliin jossa kerrottiin 58 senttimetrin läpimittaisen Sputnikin olleen aivan liian pieni paljain silmin nähtäväksi. Taivaalla vilkahteleva valopiste olikin satelliitin kantoraketti R-7, joka kulki Sputnikin kanssa samalla kiertoradalla sen tuntumassa. Tuskaani lieventää hiukan tieto siitä, että Tähtitieteellisen observatorion assistentti Raimo Lehti, joka tähyili uutisen kuultuaan taivasta Herttoniemessä aamuneljältä, oli saman harhaluulon vallassa seuratessaan himmeän pisteteen liikkumista.
Sputnikin varustelutaso oli vaatimaton. Sen pienitehoinen radiolähetin välitti ainoastaan lämpötilatietoa alumiinisen pallon sisältä, joten tieteellinen anti oli vähäinen. Tuon pienen avaruuskulkijan poliittinen propaganda-arvo oli sen sijaan suunnaton aiheuttaen tyrmistyksen ja epäuskon aallon läntisen liittoutuman puolella. Tappio oli karvas USA:lle, mutta tämä oli vasta alkua paljon pahemmalle takaiskulle, kun myös kunnia ensimmäisestä miehitetystä avaruuslennosta meni Neuvostoliitolle.
Maailma tietysti iloitsi toisiaan seuraavista tieteellistä läpimurroista, mutta avaruuden valloituksella oli ja on myös pimeä puolensa. Hampaisiin saakka ydinaseistetut suurvallat kyttäsivät neuroottisesti toistensa tekemisiä, mutta tarkan tiedon saaminen oli hankalaa ja riskialtista. Vakoilulentoja tekeviä koneita ammuttiin alas ja siinä sivussa myös viattomia siviilikoneita. Ei siis ollut yllättävää, että kenraalien katseet kääntyivät avaruuteen: Mistäpä olisi parempi tirkistellä vihollisen toimintaa kun sieltä? Satelliittien lähettäminen maata kiertävälle radalle oli jo rutiinia. Kamerat ja objektiivit tekivät hienoa jälkeä, mutta yksi asia kuitenkin puuttui: Avaruudesta otettuja kuvia ei voitu siirtää maahan, siihen ei ollut vielä tarpeeksi kehittynyttä tekniikkaa.
Silloin kun tehtävää ei voida hoitaa koneilla, on pantava ihminen asialle. Siispä ukot taivaalle kameroineen kuvaamaan ja linkoamaan filmirullat maassa malttamattomina odottaville tiedustelupalveluille. Molemmilla puolilla potkaistiin projektit viivytyksittä käyntiin. Amerikkalaiset nimesivät omansa lyhenteellä MOL (Manned Orbiting Lab), kun venäläisillä oli puolestaan Soyuz 7K-S alukseen perustuva ALMAZ. USA:n projekti haudattiin monien vaiheiden jälkeen vuonna 1969, mutta venäjällä jatkettiin sitkeästi aikeen kehittelyä niin, että lopulta päästiin käytännön toimiin tekemällä kaksi miehitettyä vakoilulentoa, joiden peitenimenä käytettiin Saljut-ohjelmaa. Menetelmä oli kuitenkin niin hankala ja kallis, että testilentojen jälkeen puuhasta luovuttiin.

Useimmille on termi ”Tähtien sota”, varmaankin tuttu. Se palauttaa välittömästi mieleen USA:n entisen presidentin, Ronald Reaganin, mielikuvituksellisen aseohjelman, jonka tavoitteena oli kehittää avaruudesta käsin toimiva lasertykki. Sillä tuhottaisiin niin vihollisen ydinohjukset kuin vakoilusatelliititkin. Moisen järjestelmän vaatimaa tekniikkaa ei silloin ollut saatavilla, eikä taida olla vieläkään, mutta pelkkä suunnitelma riitti romahduttamaan Neuvostoliiton.

Avaruudessa sotiminen ei kuitenkaan ollut mikään uusi ajatus, sillä tuossa aiemmin mainitussa miehitetyssä Soyuz 7 vakoilualuksessa oli jo aseistus. Se oli varustettu 23mm Nudelman-Rihter konetykillä, jolla oli tarkoitus tuhota vihollisen satelliitit. Tuota vuodelta 1949 peräisin olevaa pommikoneen tykkiä myös testattiin lennolla tuhoamalla sillä käytöstä poistettu satelliitti.
Epäilemättä kosmonauteilla Popovich ja Kolesnikov oli hullunhauskaa heidän räiskiessään tykillään pitkin avaruutta. He olivat kuitenkin sotilaita ja siksi esimiestensä kontrollissa. Suurvallat eivät tekemisiään mainosta, ja siksi pidän varmana että päidemme yllä viilettää monenmoisia raskaasti aseistettuja, miehittämättömiä järjestelmiä. Minkälaisiin kohteisiin niiden ohjukset ja tykit on suunnattu, sitä on mahdoton tietää. Kaikkein huolestuttavinta on se, että niiden toiminta perustuu tietokoneisiin. Jos jotain menee vikaan, ei paikalla ole ketään vetämässä töpseliä irti. Vaara on todellinen ja siitä on tuore käytännön esimerkki: Geostationaariselle radalle lähetetty Galaxy 15 satelliitti sekosi ja sen hallinta maasta menetettiin. Ilmailuliikenteen navigointiin tarkoitettu tekokuu jatkoi lähetystään samalla kun alkoi ajelehtia pois radaltaan vaarantaen usean muun satelliitin toiminnan. Niitä jouduttiin erittäin suurin kustannuksin siirtelemään pois hulluksi tulleen avaruusaluksen tieltä. Zombieksi ristittyä satelliittia yritettiin yli yhdeksän kuukautta turhaan saada tottelemaan isäntiään. Vasta sitten, kun systeemin akusto tyhjeni totaalisesti, resetoi Galaxy 15 omatoimisesti tietokoneensa ja mahdollisti hallinnan palauttamisen.  Sen seikkailu on varoittava esimerkki todellisista riskeistä silloin kun jotain menee vikaan, eikä korjaajaa ole mahdoliista saada paikalle.

joulu 252010
 

En tiennytkään, että 596 grammaa painava kissanpentu voi vaikuttaa minuun tällä tavoin: Olen valmis ryömimään lattialla ja asettumaan, mitä oudoimpiin asentoihin, vaikka ylösnousu on ponnistelujen  takana. Heittelen typerää kangashiirtä ja kuljettelen narunpätkää perässäni. Sopertelen sille sanoja, joita yritän yleensä välttää. Vaikka yrittäisin unohtaa tuon pehmeän karvakerän, niin kannan sitä kuitenkin koko ajan mukanani. Kovasti varjelemani miehisyys on katoamassa jonnekin. Katsonkin nyt melko lohduttomana huomiseen, sillä tämähän voi johtaa pitkäaikaiseen persoonallisuuden muutokseen. Jos jään tähän tilaan, niin minua ei oteta enää edes vakavasti.

Seuraamme Elmerin painonnousua keittövaa-an avulla. Se istuu lasikulhossa ja varmaankin ihmettelee touhujamme. Luultavasti se saa jossain vaiheessa Exceliin oman käyrän, josta voimme tarkkailla bitti bitiltä sen kehitystä, kun se tekee matkaa aikuisen kissan maailmaa kohti. Toivottavasti tuo käyrä nousee tasaisesti, sillä pienikin notkahdus siinä saa meidät varmaankin viemään sen eläinlääkärille tarkempiin tutkimuksiin. Ja silloin ei kysytä, paljonko se maksaa. Raha on toisarvoista, kun kyseessä on Elmerin hyvinvointi.

Olen jo varannut sille aivan oman osion kiintolevyni Digikuvat-kansiossa. Sen kuvia tulee varmaan löytymään sieltä jossain vaiheessa tuhansittain. Muu kuvaaminen saakin toistaiseksi jäädä. Mietiskelen alinomaa kuvakulmia, jotka valottaisivat Elmerin olemusta mahdollisimman monelta puolelta. Minun on saatava ainakin sellainen otos, jossa se nousee laatikon reunaa vasten ja kurkistaa sen toiselle puolelle. Olen siellä kameran kanssa vastassa. Haluan vangita Elmerin ilmeen, kun sen nappisilmät löytävät minut.

Olen aina ollut eläinten ystävä ja niiden kaltoin kohtelu on tuntunut käsittämättömältä. Kissat ovat kuitenkin olleet pitämisessäni siellä raja-alueella, sillä koirat ovat vallanneet ykköspaikan. Niiden pyyteetön kiintymys isäntäänsä on tuntunut hyvältä. Vallankäyttöä lienee tuokin. Kissojen elämä on näyttänyt niin itsenäiseltä, että minulla ei ole ollut siinä mielestäni paikkaa. Mutta Elmeri muutti kaiken, sillä se näyttää kaipaavan meitä, niin leikkikavereiksi kuin turvaksikin. Se löytyy melko usein aamulla sängyltä, kylkeen painautuneena. On helppo todeta, että me olemme sille tärkeitä. Olen kuitenkin jostain lukenut, että kissalle riittää lämmin paikka ja ruoka. Sehän ei voi tietenkään pitää paikkaansa – ei ainakaan Elmerin kohdalla.

joulu 212010
 

Vuoden 1970 alkupuolella Englannin laivasto harjoitteli virallisen tiedon mukaan Apollo avaruusaluksen komentokapselin mallin, ”boilerplaten” paikantamista ja noukkimista Pohjamerellä. Paksusta galvanoidusta teräksestä tehty harjoittelukapseli oli tarkoin lentävän esikuvansa kokoinen, näköinen ja painoinen, mutta ei sisältänyt kuitenkaan samaa tekniikkaa. Harjoitus saattoi liittyä pahoihin vaikeuksiin joutuneen Apollo 13 kuulennon paluuseen maan ilmakehään. Jotain meni kuitenkin nololla tavalla vikaan ja laivasto onnistui hukkaamaan BP-1227 tunnuksella merkityn näköismallin löytämättä sitä koskaan. Näin tapahtui ainakin harvojen ja niukkasanaisten saatavilla olevien virallisten asiakirjojen mukaan, joissa selitykseksi annetaan yllättäen noussut sumu. Onneksi kyseessä oli vain harjoitus, sillä oikean miehitetyn avaruusaluksen hukkaaminen valtamerelle olisi ollut kohtalon ivaa hengenvaarallisesta avaruuslennosta selviytyneille astronauteille. Saattaahan tietysti olla, että NASA oli varautunut sellaiseenkin vastoinkäymiseen ja varustanut avaruusaluksensa onkivehkeillä ja purkillisella lieroja siltä varalta, että ajelehtiminen venyisi päivien tai viikkojen mittaiseksi.
Tapahtumalla ei sinänsä olisi ollut suurta merkitystä, mutta tarina sai yllättävää jatkoa, kun syyskuussa v.1970 USA:n rannikkovartioston jäänmurtaja USCGC Southwind sai käskyn purjehtia Muurmanskin satamaan. Sen tehtävänä oli noutaa rautaesiripun toiselle puolelle loikannut karkulainen takaisin kotimaahan. Asiakirjoista käy ilmi, että unkarilainen kalastustroolari oli löytänyt mielenkiintoisen, NASA:n teksteillä varustetun kartion ajelehtimassa Biskajanlahdella ja toimittanut sen tietysti Neuvostoliittoon tutkittavaksi. Kapineessa ei tiettävästi ollut mitään sellaista tekniikkaa, josta olisi ollut hyötyä itäiselle suurvallalle. Siksi oli hiukan erikoista, että keskellä kylmää sotaa Neuvostoliitto päätti luovuttaa kapselin takaisin USA:lle, varsinkin kun USA oli todennut virallisesti, että BP-1227 oli uponnut Atlantin pohjaan.
Tapahtumista kiinnostuneet amatööritutkijat ottivat yhteyttä merivirtauksiin perehtyneisiin asiantuntijoihin saadakseen tietää tarkemmin, kuinka BP-1227 oli onnistunut ajelehtimaan Pohjanmereltä Ranskan edustalle Biskajanlahdelle. Tutkijoiden mukaan se ei kuitenkaan ollut todennäköistä, ellei hukkaamispaikka ollut paljon pohjoisempana. Pommittamalla eri maiden virastoja ja lähetystöjä saatiinkin uusia tietoja, jotka olivat ristiriidassa aikaisempien kanssa. Hukkaamispaikka olisikin ollut jossain Azorien saariryhmän tienoilla, jolloin merivirrat olisivat voineet hyvinkin kuljettaa kapselin löytöpaikalle. Asialle omistautuneet harrastajat jatkoivat kuitenkin sinnikkäästi historiatietojen penkomista ja toivat päivänvaloon uuden, yllättävän tulkinnan. Venäläisten lähteiden mukaan kapselin olikin hukannut USA:n laivasto harjoitellessaan Biskajanlahdella huhtikuussa 1970. Samaan aikaan ja samalla merialueella joutui Neuvostoliiton ydinsukellusvene K-8 vaikeuksiin ja lopulta upposi. Teoria esittää, että saatuaan tiedon K-8:n vaikeuksista koko laivasto-osasto sai määräyksen höyrytä heti onnettomuuspaikalle. Mahdollisesti osaston tarkoituksena oli kaapata hylätty sukellusvene ja siksi se olisi kiireessä jättänyt harjoituskapselin ajelehtimaan ilman valvontaa. Paikalle osunut neuvostroolari, jossa todennäköisesti oli niin paljon vakoiluelektroniikkaa että pyyntivälineille ei ollut edes tilaa, onki harjoituskapselin kannelleen. Olkoon tuo villi teoria totta tai ei, mutta mielenkiintoinen sivujuonne on avaruuden valloituksen historiassa tämäkin.
BP-1227:n seikkailu ei kuitenkaan päättynyt vielä silloinkaan, kun se palautettiin Yhdysvaltojen Avaruushallinnolle. Nasa nimittäin lainasi sen Mighicaniin, Grand Rapids nimiseen kaupunkiin. Laina-ajaksi sovittiin tasan sata vuotta. Kapseli kököttää kaupunginmuseon edustalla toimien aikakapselina, joka on täytetty paikallisen High Schoolin oppilaiden keräämillä muistoesineillä. Erikoisen idean taustalla on se, että Apollo 1 astronautti Roger B. Chaffee on kotoisin tuosta kaupungista.
Mikäpäs siinä, BP-1227 ei koskaan päässyt avaruuteen, mutta sai aikoinaan kuljeksia laajasti maailman merillä ja tutustua molempiin suurvaltoihin. Nyt se nauttii rauhallisesta eläkevirasta museon portinvartijana. Huonomminkin olisi voinut käydä.

joulu 182010
 

Kuumoduli Eagle laskeutui Amstrongin ohjaamana Rauhallisuuden mereen heinäkuussa 1969.  Viimeinen reissu tuolle taivaankappaleelle tehtiin vajaa kolme ja puoli vuotta myöhemmin. Kukaan ei enää muista, ketkä olivat mukana Apollo 17 lennolla, sillä matkoihin oli jo totuttu ja ne eivät herättäneet enää kovinkaan paljon suuren yleisön mielenkiintoa. Sosialistinen Neuvostoliitto oli haastettu ja se kilpailu oli voitettu hyvällä maalierolla. Samalla oli osoitettu, että kapitalismi oli kaikin puolin parempi yhteiskuntajärjestelmä kuin sosialismi. Naivia, mutta näinhän silloin ajateltiin.

”Kuussa ei ole koskaan käyty”. Tähän virkkeeseen törmää melko usein. Näiden mielipiteiden esittäjästä suurin osa on parrattomia, kovaäänisiä nuoria miehiä, joiden mielestä tekniikka on täytynyt olla lähes kivikautista, ennen kuin bitit toden teolla valloittivat tämän planeetan. Eräs hauskimmista ja naiveimmista perusteluista oli erään henkilön kommentti keskustelupalstalla. Hän pyysi tutkailemaan millaisilla autoilla silloin ajeltiin. Hänen mielestään se oli riittävä todiste. Nämä salaliittoteorioiden ystävät eivät kuitenkaan muista maailmankuvaansa rakennellessaan, että ensimmäinen ydinräjäyte laukaistiin heinäkuussa 1945. Tämä oli melko tarkalleen 24 vuotta ennen kuumatkaa. Ja se on vaatinut myös melko paljon sitä hightec-osaamista. Tämän oivan vertailukohdan kuulin oman poikani suusta. Fiksu huomio.

Jätetään Apollo-ohjelma ja siirrytään neuvostoliiton Luna-ohjelman pariin. Se ei alkanut kovinkaan kummoisesti, sillä Luna 1 ei suunnitelmien mukaisesti osunutkaan Kuun kamaraan, vaan ohitti kohteensa kuudentuhannen kilometrin päästä. Se taitaa edelleen taivaltaa yksinäistä matkaansa Maan ja Marsin välisellä radalla. Luotaimessa ei ollut omia ohjausmoottoreita, joten sen tuleva lentorata riippui täysin kantoraketin asennosta ennen irroitusta. Tämä tapahtui vuonna 1959. Mainittakoon vielä, että Luna 1 oli ensimmäinen ihmisen lähettämä kappale, joka ylitti maasta irtautumiseen vaadittavan pakonopeuden. Siis melkoinen hyppäys avaruusteknologiassa, kun tiedämme, että Sputnik 1 kiersi planeettamme vasta pari vuotta aiemmin.

Luna 2 osui jo maaliinsa, sillä se iskeytyi Kirkkauden meren itälaidalle. Ennen murskaantumistaan se oli onnistunut keräämään luotettavaa tietoa aurinkotuulesta, josta ei oltu saatu aiemmin kuin viitteitä. Seuraava eli Luna 3 lähetettiin lokakuussa 1959 ja saimme ensimmäiset kuvat Kuun takapuolelta. Ihmeellistä tekniikkaa aikakautena, jolloin Neuvostoliitossa ajeltiin piikkimosseilla.

Vuonna 1963 Neuvostoliitto yritti ensimmäistä kertaa pehmeää laskeutumista Kuuhun. Se epäonnistui sillä kertaa, mutta tavoite saavutettiin kolme vuotta myöhemmin, kun Luna 9 laskeutui Myrskyjen valtamereen ja aloitti pinnan kuvaamisen. Laskeutumisosassa oli voimanlähteiden lisäksi tieteellisiä laitteita, lämmönsäätelyjärjestelmiä ja se pakollinen televisiokamera. Samoihin aikoihin sosialistisen naapuritasavaltamme kansalaisten ahterit yrittivät hakea tukea 60 hevosvoimaisen Moskvitsh  Eliten tasaisista muovipenkeistä.

Luna oli siis lopultakin laskeutunut onnistuneesti Kuuhun. Kolme vuotta ja viisi kuukautta myöhemmin Amstrong tulisi sanomaan kuuluisat sanansa, jotka olisivat voineet olla mielestäni paremminkin valittuja. Tuona historiallisena päivänä Kuuta kiersi myös Luna 15, jonka oli tarkoitus hakea näyte sen pinnalta, ennen jenkkien laskeutumista sinne. Neuvostoliitto hävisi tuonkin maaottelun, sillä heidän kuumodulinsa murskaantui kiertolaisemme pintaan samoihin aikoihin, kun Amstrong ja Aldrin olivat pakkaamassa näytteitä kotimatkaa varten. Ja vaikka se olisikin onnistunut, niin Apollo 11 miehistö olisi ollut kotona aiemmin kuin Luna 15 näytekapseli.

12. syyskuuta Neuvostoliitto laukaisi Kuuta kohti Luna 16, joka saavutti sen viisi päivää myöhemmin. Se asettui aluksi 111 kilometrin korkeudella olevalle kiertoradalle. Pari päivää myöhemmin sen rata laskettiin huomattavasti alemmaksi ja pääjarrumoottori käynnistettiin. Kuusi minuuttia myöhemmin luotain saavutti Hedelmällisyyden meren. Päälaskeutumismoottori sammui tietokoneen ohjaamana 20 metrin korkeudessa ja apulaskeutumismoottorit 2 metrin korkeudessa. Tällöin luotaimen nopeus oli 2,4 m/s. Seuraavaksi automaattinen pora tunkeutui Kuun pintaan kerätäkseen kivinäytteen. Porattuaan seitsemän minuuttia terä saavutti 35 senttimetrin syvyyden ja nosti näytteen luotaimen nousuvaiheessa olleeseen pieneen pyöreään paluukapseliin.

Luotaimen oltua vuorokauden verran Kuun pinnalla, laukaistiin sen nousuvaihe pois; alaosa jäi Kuuhun jatkamaan tutkimuksia. Kolme päivää myöhemmin paluukapseli syöksyi Maan ilmakehään  ja se laskeutui 24. syyskuuta 1970 laskuvarjon avulla noin 80 kilometriä kaakkoon Dzhezkazganista. Tumman basalttinäytteen tutkimus ilmaisi sen muistuttavan hyvin läheisesti näytteitä, jotka yhdysvaltalaiset olivat noutaneet Kuusta.  Apollolentojen tuomia näytteitä tutkitaan edelleen laboratorioissa ja silloin tällöin tieteellisissä julkaisuissa on artikkeleita, joissa kerrotaan uusista löydöistä. Tämän on mahdollistanut tutkimusmetodien kehittyminen. Eli salaliitto on edelleen voimissaan ja se on ujuttanut tahmaisen lonkeronsa myös tämän päivän tieteentekijöiden keskuuteen.

Tämä Luna 16 lento oli taidonnäyte, joka on unohtunut. Se sisälsi sitä samaa teknistä osaamista, mitä miehitetyt lennotkin olivat vaatineet. Joltain osin jopa enemmän, sillä koko suoritus perustui automatiikkaan ja maasta annettuihin käskyihin. Itse laskeutuminen onnistui tietokoneen avulla,  sen ohjatessa laskeutumisosan moottoreita korkeus- ja nopeustietojen pohjalta.

Lopuksi pieni kevennys. Satuin surffailemaan muutama päivä sitten eräälle ”Kuussa ei ole käyty”-sivustolle. Sen ”vankkumaton” todisteluketju alkoi kuvalla, joka esitti maatamoa Kuusta kuvattuna. Sivuston ylläpitäjän mielestä otos oli liian terävä. Hän oli sitä mieltä, että oli täysin mahdotonta ottaa hyvää kuvaa 365 000 kilometrin päässä olevasta kohteesta. Minua ei naurattanut ei edes hymyilyttänyt. Tuijotin vain tekstiä hetken aikaa mykistyneenä ja jatkoin eteenpäin muiden aiheiden pariin.

joulu 142010
 

Aiemmin käsittelin tässä blogissa (löytyy elokuun kohdalta) orimattilaisen sääastrologi Ahti Rantasen kevään ja kesän ennusteita. Loppupäätelmäni oli, että ne eivät napsahtaneet aivan kohdalleen. Kiinnostuin aiheesta kuitenkin sen verran, että kehittelin oman ennustejärjestelmän. Se perustuu naapurin avaran puutarhan halki kulkevan kissan valitsemaan reittiin, kun se tallustelee iltaisin kotiin päivittäisiltä retkiltään. Tontin perällä on vanha kaivo, lampi ja punamullalla maalattu liiteri, jonka peräseinä nojaa tuuheaan kuusiaitaan. Ovet ovat usein auki ja niiden aukoista näkyvät puupinot ovat sotilaallisessa järjestyksessä. Muu alue on nurmikon ja pensaiden peittämää. Kissa valitsee usein eri reitin ja olen tullut siihen tulokseen, että sen valitsemista kulkuväylistä voi ennustaa säätä. Siinä on yhtä paljon tieteellistä ajattelua mukana, kuin Ahti Rantasenkin ennusteissa. Mutta siitä enemmän, kun saan tehtyä tarkemman ennustepohjan. Siinä vaiheessa tulen haastamaan itse Sammakkomiehen taistoon. Kisa voi olla tiukka, sillä hän on sääprofeetta, jonka sanomisia kuunnellaan tarkalla korvalla.

Mutta siirtykäämme Ahdin tämän syksyn ennusteisiin ja aloitetaan siitä, kun kesän helteiset jaksot vaihtuivat syyskuun kirpeisiin ja kuulakkaisiin päiviin. Vai vaihtuivatko?

Ennuste: ”Syyskuun alussa sää on kylmä ja poutainen. Uusi kuu syntyy kahdeksantena päivänä hyvin poutaisissa merkeissä, sillä planeetta Merkurius on lähellä. Myös toinen viikko on poutainen. Vasta 19. päivän tuntumassa lämpenee hetkeksi.”

Toteuma: Syyskuun alku oli harvinaisen sateinen. Lounaissuomesta löytyi paikkoja, joissa rapisi vettä jopa kaksi vuorokautta yhtä kyytiä. Myös sää oli keskimääräistä lämpimämpi. Jyväskylän korkeudella mitattiin joinain päivinä  jopa 20 astetta. Joten sääprofeettamme syksyn ennusteen alkutahdit lähtivät liikkeelle hyvin epävireisesti.

Ennuste: ”23.-24. päivänä syyskuuta on luvassa sateita”.

Toteuma: Sadetta piti muutaman päivän kuun puolivälin tienoilla. Ahdin mainitsemina päivinä ne olivat jo satunnaisimpia. Annetaan Ahdille kuitenkin pieni plussa.

Ennuste: ”Kuun viimeinen viikko on puolestaan myrskyinen ja kovatuulinen, mutta sateet jäävät vähiin.”

Toteuma: Viimeisen viikon tuulista ja myrskyistä ei ollut tietoakaan. Sää oli melko poutainen, joten se kohta ennusteesta osui kohdalleen.

Ennuste: Lokakuun alku mennään sateisissa merkeissä. Ainakin ainakin kolme neljä päivää on erittäin epävakaista, käytännössä kuun syntymään eli 7. päivään saakka. Uusi kuu syntyy poutaisessa säässä, mikä jatkuu aina 14.-15. lokakuuta asti.”

Toteuma: Lokakuun alku oli sateeton tuohon Ahdin mainitsemaan 7. päivään asti. Poutajaksoa jatkui myös kuun puoliväliin asti, joten piste Ahdille.

Ennuste: ”Lokakuussa lähestyvän talven jo aistii. Yöt ovat kylmiä, vaikka päivällä aurinko hieman lämmittää.”

Toteuma: Näinhän se normaalistikin menee, joten tuohon ennusteeseen ei tarvita kovinkaan kummoista kristallipalloa.

Ennuste:  ”Kuun loppupuolelle,  20. päivän tienoille sataa rankasti. Severin päivänä eli 23:ntena säätyyppi vaihtuu poutaiseksi. Loppukuukausi jatkuu sateettomana.”

Toteuma: Sadetta toki saatiin 20. päivän tienoilla, mutta lähinnä tihkua.

Ennuste: ”Marraskuun 3.-4. päivän tuntumassa on kuurosateen mahdollisuus. Sateet menevät siinä silti pian ohi, eivätkä ne ole suuria.”

Toteuma: Näin tapahtui. Sadetta saatiin näinä päivinä ja vähän muinakin. Ahdilla on siis syytä pieneen hymyyn.

Ennuste: ”Viikolla 45 tuulet voimistuvat, mutta sää pysyy poutaisena. Seuraavan viikon alussa, 16. päivänä marraskuuta sateita tulee suurella todennäköisyydellä. Silloin häpsii jo räntää. Se ei kuitenkaan pysy maassa, sillä talvi alkaa vasta joulukuun ensimmäisenä päivänä.”

Toteuma: Viikko 45 ei alkanut kovinkaan poutaisissa merkeissä, sillä saimme keskiviikkona  niskaamme ensimmäisen kunnon lumipyryn tänä talvena. Ahdin mainitsema tuulikin oli leikissä mukana. Ahdin joulukuulle povaama talvi alkoi toden teolla jo marraskuussa. Terminen talvi muutti Lahden korkeudelle kuun puolivälissä. Tällöin vuorokauden keskilämpötila laski alle nollan. Marraskuun alkupuoli oli keskimääräistä lämpöisempi ja loppupuoli taas vastaavasti keskimäräistä kylmempi. Joillain paikkakunnilla saavutettiin, jopa pakkasennätyksiä.

Ennuste: ”Kuun loppupuolella  21. päivänä myrskytuulet ovat voimakkaat. Viikko on muutoinkin hyvin epävakainen. Marraskuu päättyy poutaiseen jaksoon, koska tuolloin kuun lähellä ei ole mitään sellaista planeettaa, joka tekisi matalapainetta.”

Toteuma: Yllä mainittuna päivänä tuuli reippaasti, mutta ei myrskylukemissa. Voimakkaammat tuulet saapuivat muutama päivää myöhemmin. Joku planeetta taisi kuitenkin vierailla Kuun lähellä, sillä saimme lähes päivittäin lumisateita.

Tämä syksyn seurantajakso ei tainnut mennä Ahdin kannalta yhtään sen paremmin, kuin edellinenkään. Se ei liene kenellekään yllätys, vähiten itselleni. Lisättäköön vielä, että olen otaksunut näissä molemmissa ennusteissa, että ne pätevät lähinnä Etelä-Suomen alueella. Eli olen tarkistanut päivittäisen sään vain suomineidon helman korkeudelta.

En aio jatkaa enää tämän jälkeen Rantasen ennusteiden parissa. Tämä vajaa vuoden seuranta on varmaankin jo riittävän pitkä pätkä arvioimaan niiden osumistarkkuutta. Ja heikkohan se on ollut. Kieltämättä olisi kuitenkin ihan mukava tavata tuo orimattilainen tietäjä, joka on varmaankin kotipitäjässään melkoisessa maineessa. Varustautuisin reissuun muutamalla kiperällä kysymyksellä ja avoimella mielellä.

Kansanperinne on kiehtova osa-alue menneisyyttämme, vaikka sitä sävyttäisikin erilaiset uskomukset, jotka eivät kestä kriittistä käsittelyä. Totuushan ei ole aina se tärkein arvo, kun rinnalla on paljon muutakin mielenkiintoista. Tarkkailemalla ympäristöä ja erilaisia ilmiöitä on muodostettu kokemusmaailma, jonka avittamana arki on soljunut päivästä toiseen melko turvalliseen tahtiin. Ja jos jotain on mennyt pieleen, niin se tuskin on ollut edes suurikaan uutinen. Elämä vain on sellaista.

joulu 132010
 

Toukokuun 18. päivänä vuonna 1969 NASA käynnisti miehitetyn kuuhun laskeutumisen kenraaliharjoituksen, kun Apollo 10 lento starttasi Kennedy Space Centeristä. Yli sata metriä korkean Saturnus V kantoraketin kärjessä, Charlie Browniksi ristityssä komentomoduulissa, lojuivat lennon kolme astronauttia: Komentaja Thomas Stafford, kuumoduulin pilotti Eugene Cernan ja komentomoduulista huolehtiva kokenut konkari John Young. Viiden F-1 rakettimoottorin sinkoamana rohkeat lentäjät olivat kahden ja puolen minuutin kuluttua noin 60km korkeudella. Saturnus V raketti ei ollut kovinkaan taloudellinen kulkupeli, sillä tuossa vaiheessa oli ajoainetta kulunut jo kaksi miljoonaa kiloa. Janoiset moottorit antoivat kuitenkin hyvän kyydin, sillä tuossa vaiheessa nopeutta oli jo hulppeat 8600km/t. Myöhemmin saavutettiin vieläkin rikkomatta oleva miehitetyn kulkuneuvon nopeusennätys 39897km/t.
Lento sujui ongelmitta ja toukokuun 21. päivänä Charlie Brown (Jaska Jokunen) ja kuumoduuli Snoopy (Ressu) olivat kuuta kiertävällä radalla. Lennon kaksi tärkeintä tehtävää olivat kuun pinnan tarkka kuvaaminen tulevaa laskeutumista varten ja laskeutumismoduulin testaaminen. Komentomoduulista irrotettu Ressu kävi lähimmillään 15km korkeudella kuun pinnasta ja monien perusteellisten testien jälkeen NASA:n insinöörit saattoivat helpottuneina todeta, että kuun pinnalle laskeutumiseen suunniteltu tekniikka toimi niin kuin pitikin.
Ressua ei kuitenkaan oltu varustettu lopullista laskeutumista varten, eikä sitä voitu tietenkään tuoda takaisin maahan. Aikaisemmilla testilennoilla olleet laskeutumismoduulit oli tuhottu antamalla niiden syöksyä maan ilmakehään ja Apollo 10 jälkeen ne rysäytettiin päin kuun kamaraa. Ressun kohdalla toimittiin jostain syystä toisin: Sen rakettimoottorin annettiin käydä niin pitkään kun ajoainetta riitti. Ehkäpä NASA halusi vain testata moottorin luotettavuutta, mutta toimenpiteen seurauksena Ressu sai potkun, joka sinkosi sen pois kuuta kiertävältä radalta. Maailma jännitti tulossa olevaa kuun valloitusta ja huhut Neuvostoliiton jo lähtöalustalla olevasta kuuraketista valtasivat median kaikkialla. Ressun kohtalo ei ollut minkäänmoinen uutisaihe ja miksipä olisi ollutkaan?
Tapahtumasta on nyt aikaa yli 40 vuotta. Viimeisestä kuumatkastakin on miltei yhtä kauan, eivätkä kaikki usko että siellä olisi koskaan edes käytykään. Museoista löytyvät kuumoduulit ovat tietysti suurenmoisia aarteita, mutta ne eivät ole koskaan lentäneet oikeasti. Yksi poikkeus kuitenkin on: Ressu, joka sydämettömästi jätettiin oman onnensa nojaan, jatkaa edelleen yksinäistä ja kylmää matkaansa jossakin aurinkoa kiertävällä radalla. Kukaan ei tiedä sen sijaintia edes suunnilleen, sillä vaikka aluksen lähtönopeus ja suunta onkin kirjattu johonkin avaruushallinnon tietokantaan, on liian monta muuttuvaa tekijää jotka tekevät mahdottomaksi sen liikkeiden laskemisen. Varmaa on ainoastaan se, että käytyään kauemmillaan maan radan vastakkaisella puolella, tuo avaruuden kulkuri piipahtaa silloin tällöin kotiplaneettansa lähellä. Parhaallakaan nykytekniikalla sitä ei voida havaita ja siksi esitänkin hartaan pyynnön tuleville sukupolville: Pelastakaa Ressu ja tuokaa se takaisin kotiin!