touko 292010
 

Luin nuorempana melko paljon kirjallisuudenhistoriaa. Kaksitoistaosainen Kansojen kirjallisuus on edelleen hyllyssäni, vaikka en olekaan selaillut sitä enää kovinkaan usein viime vuosina. Jossain vaiheessa olen päättänyt ostaa sen rinnalle Pekka Vartiaisen uutukaisen samasta aiheesta. Sehän on luettava jo pelkästä kunnioituksesta, sillä tuon tuhatsivuisen teoksen kirjoittaminen on varmaan vaatinut useita työtunteja. Ja historiahan harvemmin vanhenee, vain tarkentuu. Kirjailijoista tehdään uusia arvioita, joissa näkyy oman ajan tutkimuksen vaihtuvat metodit. Erilaiset painopisteet tulevat ja menevät. Tosin ne kaikki tuovat sanataiteen edustajia lähemmäksi lukijaa, kertoessaan jotain uutta kirjailijan tuotannosta ja elämästä. Se on sitten toinen juttu, että onko lopullinen arvio lähempänä totuutta vai fiktiota. Itse uskon enemmän jälkimmäiseen. En ole näissä blogikirjoituksissani nostanut estetiikka kovinkaan korkealle ja syystäkin. Se on vain niin kummallista, että jostain joko pitää tai ei. Tuo yksinkertaisuus on jopa hieman pelottavaa. Se on sitten toinen juttu, kuinka paljon erinäiset nyanssit hiipivät ihon alle. Joillekin riittää, kun kirja on jännittävä ja se välittää jotain tuttua johon voi samastua. Sillä ei ole niin suurta merkitystä, että onko teksti hiottua vai ei. Sitten on meitä lukijoita, jotka hakevat mielikuvia ja tunnelmia rivien välistä. Hyvä kirja pitää olla enemmän kuin elämä ja sen pitää kertoa aiheestaan sellaistakin, mitä siinä ei edes varsinaisesti ole. Taiteen voima on sen mahdollisuudessa tehdä elämälle mitä se haluaa, kunhan logiikka säilyy.

Norja on kaunis maa. Se on myös tuottanut mainioita taiteilijoita. Klassisen musiikin suurimpia mestareita on Edward Grieg, jonka teokset maalaavat viehättäviä kuvia tuosta maasta ja sen vuonoista. Ihastelin niitä itsekin nuoruudessani, kun mutkittelin Atlantin puoleista rannikkoa autolla ja moottoripyörällä. Eräs upeimpia hetkiä oli, kun sain mahdollisuuden kuunnella Bergenin tuomiokirkossa paikallisen urkurin soittoa. Taisin vapista tuon esityksen ajan mielihyvästä ja hyvä etten polvistunut alttarille kiittämään kokemuksesta, joka muistuu mieleeni vielä vanhempanakin, kun vaihdan rokin välillä urkupillien kiehtovaan äänimaailmaan.

Mutta kirjallisuuden historiakin olisi köyhempi ilman Knut Hamsunia. Ihastuin tuohon kertojaan nuorena miehenä, kun yritin tutustua järjestelmällisesti maailmankirjallisuuden suuriin nimiin. Se oli sitä aikaa, kun sain jopa luettua Kalevalan lävitse. Tosin tuo rupeama kesti melko pitkään ja se oli sopivasti tauotettu. En tiedä pitäisikö minulle antaa siitä mitali, sillä meitä suomalaisia on varmaan melko vähän, jotka ovat siihen pystyneet. Homeros ja Ilias ovat edelleen avaamista vailla ja taitavat siihen tilaan jäädäkin. En edes lukenut ääneen sitä lapsilleni, kun nämä olivat pieniä. Sain nimittäin vasta myöhemmin tietää, että heksametripoljento on rauhoittavaa ja nukuttavaa. Olisi varmaan tullut halvemmaksi nuotittaa Odysseyksen retkiä pinnasängyn edessä, kun ajella autolla ympäri kylää ja kuulostella, koska takapenkiltä kuuluu tasainen tuhina.

Knut Hamsun kuoli pari vuotta myöhemmin, kun itse synnyin. En siis voi olla hänen inkarnaationsa, vaikka se kieltämättä tuottaisikin mielihyvää. Tämä sillä varauksella kuitenkin, että jätetään ideologinen elämänkaari ja sen rumat notkahdukset pois. Jos Knut olisi elänyt muutama kuukautta pidempään, niin hän olisi täyttänyt 93-vuotta. Pitkä ikä tiesi myös leppoisia päiviä, sillä hänelle jäi yli kolmekymmentä vuotta aikaa törsätä vuonna 1920 saamansa Nobelin kirjallisuuspalkinto. Hamsunin elämä ei kuitenkaan kulkenut tämän suunnitelman mukaisesti. Hän teki elämänsä suurimman virheen ihaillessaan julkisesti natsi-Saksan politiikkaa ja kulttuuria. Moka oli vielä kertaluokkaa suurempi, hänen toivottaessaan Aatun sotilaat tervetulleiksi Norjaan, kun nämä miehittivät tämän vuonojen maan vuonna 1940. Hän tuki myös avoimesti äärioikeistolaisen Vidkun Quislingin nukkehallitusta. Tämähän sai maanpetturina kuulan kalloonsa sodan jälkeen, vaikka Norjasta oli poistettu kuolemantuomio jo monta kymmentä vuotta aikaisemmin.

Knut sai myös puristaa Hitlerin ja Goebbelsin kättä. Jälkimmäiselle hän lähetti ihailunsa merkiksi myöhemmin saamansa Nobelin palkinnon. Jos Hamsun ei olisi ollut arvostettu kirjailija, niin hänet olisi melko varmasti teloitettu tai ainakin suljettu vankilaan, kun oli jälkiselvittelyjen aika. Omaisuuden menetyksen lisäksi hän selvisi vain jaksolla psykiatrisessa sairaalassa. Siinä taisi tosin mennä samall Nobelin palkintorahatkin valtion pohjattomaan kassaan. Ehkä se oli hänelle aivan oikein, sillä hän naputteli viikko Hitlerin kuoleman jälkeen tälle muistokirjoituksen, jossa ei ylistyssanoja puuttunut. Hänen mielestään Adolf oli taistelija, joka ”uhrasi elämänsä ihmiskunnan puolesta”. Hän luonnehti Hitleriä myös “ilosanoman ja oikeuden profeetaksi”. Olisi olettanut hänen jo tässä vaiheessa puristaneen huulet tiukasti vastakkain ja tuominneen edes jälkijättöisesti tuon Saksan johtajan teot. Osoittaa melkoista arvostelukyvyttömyyttä ja typeryyttä ylistää tuota vallankäyttäjää tilanteessa, jossa sota oli jo hävitty.

Mutta Knut Hamsun oli ja on edelleen loistava kertoja. Vaikka ideologinen ajatusmaailma sai tukea hallinnolta, jossa politiikkaa tehtiin veriset kyynärpäät edellä, niin se ei tee hänestä huonompaa kirjailijaa. Onneksi nuo kaksi asiaa on kuitenkin helppo erottaa toisistaan. Ainakin siinä tapauksessa, jos ihailee mestarin kädenjälkiä ja poikkeuksellisia lahjoja.

Knut ei ollut kouluja käynyt mies, sillä hänen kerrotaan käyneen sitä vain 252 päivää. Onneksi sukulaismiehellä oli kirjasto, jossa hän viihtyi jo teini-iässä. Mitäpä sitä kuluttamaan aikaansa luokkahuoneissa, jos jo poikasena tiesi elättävänsä itsensä joskus kirjailijana. Elämä kuljetti nuoren miehen muutamaksi vuodeksi rapakon taakse ja toi melko pian takaisin Norjaan. Kaukomaiden kokemuksista syntyi kuitenkin ensimmäiset kirjoitukset. Todellinen läpimurto oli kuitenkin esikoisteos ”Nälkä”, jota luonnehditaan Norjan ensimmäiseksi moderniksi romaaniksi. Siinä on jo nähtävissä Hamsunin, jopa agressiivinen, vastenmielisyys sivistystä kohtaan. Hänen mielestään maa on ihmisen ainoa täyttymys. Hamsunin kirjoissa on vaeltajia, yksinäisiä kulkijoita ja ihmisiä, jotka raivaavat tuota maata, johon hänellä oli panteistinen suhde. Tämä primitiivisyys tulee esille 1917 julkaistussa romaanissa ”Maan siunaus”, josta hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Se on kertomataiteen suurta juhlaa, sillä Hamsunin kyky kuvailla tapahtumia ja luontoa on taitavaa kynänkäyttöä. Tuo oli se alue hänen teoksissaan, joka sai minut polvilleen ja lukemaan kaikki suomennokset lävitse. Kiitos kuuluu myös J.A Hollolle, jonka käännökset ovat loistavia.

Hamsunin teoksia pidetään edelleen klassikkoina. Hän kirjoitti elämänsä aikana yli 40 kirjaa ja niistä on tehty mittava määrä käännöksiä. Knut Hamsunin kerrotaan vaikuttaneen lähes kaikkiin elossa oleviin kirjailijoihin jossain määrin. Se on paljon taiteilijalta, jonka elämän sotkuiset vaiheet eivät saa varmaankaan minkäänlaista tukea muilta taiteen tekijöiltä. Ehkä heillekin riittää vain luomisen kautta syntynyt tuote, niin kuin itsellenikin.

touko 252010
 

Zamenhof

Tutustuin esperantoon siinä iässä, kun Vanhaa vallattiin. Toki en ollut itse mukana tuossa tapahtumassa, jossa vaadittiin muutoksia yliopiston opetukseen ja hallintoon. Tuskin taisin edes ymmärtää tuon episodin merkitystä silloin. Elämäni mutkitteli aivan muualla. Olin muutama kuukautta aiemmin saanut suoritettua ammattikoulun loppuun ja päässyt sen jälkeen töihin kuorma-autokorjaamolle, josta en onneksi enää muista kovinkaan paljoa. Mieleeni on jäänyt vain likaiset kädet, joita en meinannut saada millään puhtaaksi. Taskussa oli myös juuri hankittu ajokortti eli tulevaisuus oli taivasta myöten selällään.

Poliittinen ajatteluni oli kaiketi tuohon aikaan melkoista kynnöspeltoa; toki se on sitä vieläkin. En ole koskaan ymmärtänyt tuosta taiteenlajista kovinkaan paljoa, mutta keskustelen kyllä ajankohtaisista asioista hyvinkin sujuvasti. En muista mitä tuossa pellossani silloin kuusikymmentäluvun loppupuolella kasvoi, mutta esperanton myötä se ainakin muutti väriä. Harmaa pelto vaihtui kauttaaltaan punaiseksi. Kasvu oli kiihkeää ja sain leikata satoa lähes päivittäin.  Näköala ympäröivään yhteiskuntaan ja sen lainalaisuuksiin sai selkeämmän suunnan, kun tilasin Kiinasta El Popola Činio-lehden. Se tuki mukavasti tuota uutta harrastustani kansainvälisen kielen parissa. Kulttuurivallankumous oli parhaillaan täydessä kukassa ja se sai paljon palstatilaa tuossa julkaisussa. Muistan vieläkin nuo värikylläisillä kuvilla täytetyt sivut, jotka esittivät puhemies Maota, tanssivia lapsia ja puuhakkaita työläisiä punainen kirja kädessään. Ja jokaisessa otoksessa hymyiltiin. Päättelin siis, että Kiinassa menee todella hyvin. Ahmin nuo artikkelit sanakirja kädessäni ja sain tietää kuinka porvarillinen hapatus sai antaa tietä uudelle ihmiselle. Nyt jälkikäteen tietenkin hymyilyttää tuo kritiikitön suhtautumiseni surulliseen tapahtumaan, joka johti tämän nuoren valtion kaaokseen ja lähes uuteen sisällissotaan. Tilasin myös jossain vaiheessa Kiinasta harmaan karvahatun ja Maon pienen punaisen kirjan. Pahalle haisevassa päähineessäni oli pienet läpät isompien lerputtimien päällä, tarkalleen korvien kohdalla. Se painui myös niin syvälle otsalle, että tuskin näin sen alta yhtikäs mitään. Siinä taisi olla aimo annos symboliikkaa, mitä en silloin ymmärtänyt.

Seuraavaksi pääaiheeseen eli itse kielen pariin. Koska kyseessä on keinotekoinen luomus, niin sillä on tietenkin oma jumalansa. Tässä tapauksessa hän oli puolanjuutalainen silmälääkäri L. L. Zamenhof (1859-1917), jonka ajatuksena oli luoda helposti opittava kieli käytettäväksi kansainvälisessä kommunikoinnissa. Tuota lähtökohtaa pönkitti juutalaisten puhuma jiddish, jota he käyttivät maanpaon aikana. Se oli juutalaissaksaa, joka oli heprean, saksan, puolan ja venäjän sekoitusta. Jiddish ei myöskään tuntenut kielioppia. Kehittämällä uuden kielen Zamenhofin ajatuksena oli, että juutalaisista tulisi yhteiskunnan hyväksyttyjä jäseniä. Hän suunnitteli ensin tuohon tehtävään latinaa, mutta huomasi melko pian, että se on aivan liian vaikeaa. Ei ihme, sillä latinan verbien taivuttelun vaatinee melkoisesti innostusta ja aikaa. Hän hylkäsi myös englannin kielen. Jos lähtökohtana on pitää kielioppi yksinkertaisena ja säännöllisenä, niin nuo päätökset ovat täysin ymmärrettäviä.

Zamenhofin ongelmana oli myös sanasto, jonka hän halusi pitää mahdollisimman pienenä.  Siihen auttoi etu- ja jälkiliitteet, joiden avulla hän sai puristettua sen tuhannen sanan kokoiseksi. Nämä hän noukki germaanisista ja romaanisista kielistä, muuttaen ne esperanton kieliopin vaatimusten mukaisiksi. Ne olivat myös tuttuja mahdollisimman monelle. Zamenhof teki töitä erilaisten käännösten parissa vuosia nähdäkseen, mitkä hänen kielitieteellisistä teorioistaan toimivat. Hän käänsi jopa Raamatun ja osan Shakespearen teoksia luomalle kielelleen. Hän julkaisi vuonna 1887 virallisesti esperanton idean ja rakenteen. Nuo kohdat käytiin lävitse vihkosessa, joka sai nimekseen Unua Libro. Tuosta on melkoinen ajallinen harppaus tähän päivään. Esperanto on kuitenkin kehittynyt reilun sadan vuoden aikana, vaikka mikään ylikansallinen elin ei olekaan ottanut sitä virallisesti käyttöön.  Sen ympärille on muodostunut puhujayhteisö, joka hyödyntää kieltä jatkuvasti. Sitä käytetään esim. matkustamiseen, kirjeenvaihtoon, kulttuurivaihtoon, kokouksiin, kirjallisuuteen ja kielineuvontaan. Esperanto on myös tiettävästi ainoa keinotekoinen kieli, jolla on syntyperäisiä puhujia. Sitä on puhuttu harrastajien kotona ja lapset ovat oppineet sen siinä kuin jonkin muunkin kielen. Arvioidaan, että noin tuhat henkilöä puhuu esperanto äidinkielenään ja kymmenkertainen määrä käyttää sitä usein.

Itse osaan tuota kieltä vielä sen verran, että pystyn lukemaan sillä auttavasti. Tuo alussa mainitsemani El Popola Činio ilmestyy myös edelleen. Esperanto-kielisiä radiolähetyksiä risteilee eetterissä ja kirjoja käännetään. Omassa hyllyssäni on Sep fratoj (Seitsemän veljestä), jota pidetään tarkimpana käännöksenä tuosta Aleksis Kiven mestariteoksesta.

Miksi esperantosta ei ole tullut sitten kaikkien ihmisten yhteistä kieltä? Tämä on ihmeellistä, koska se voitaisiin opettaa koulussa yhden lukuvuoden aikana ja siirtää samalla lopullisesti inhottavat kieliongelmat sivuun. Esperanto on vivahderikas kieli ja sen sanastoa voidaan kartuttaa ajan mukaiseksi, joten tuoltakaan ei löydy syytä hyljeksiä tätä Zamenhofin luomusta. Ehkä se on vain niin, että kieli on politiikkaa ja politiikka kieltä. Esperanto olisi liian neutraali vaihtoehto tuolle kentälle, jossa on käytettävä omien ajatusten tukemiseen kaikkia mahdollisia keinoja. Hitler kävi myös tämän kielen ja sen kannattajien kimppuun 1930-luvulta lähtien. Hän piti sitä epänationalistisena, koska sen tarkoitus oli yhdistää vain juutalaisia. Hyvinkin loogista ajattelua mieheltä, joka toimi niin kuin opettikin.

Lopuksi vielä muutama sana tuosta esperanton rakenteesta. Sen kielioppi taitaa mahtua parille sivulle. Siinä ei ole poikkeuksia ja verbien taivuttelukin käy helposti. Yhdestä juurisanasta voi päätteillä ja sanaluokkia vaihtamalla muodostaa jopa kymmeniä eri muunnoksia. Sanat siis muodostuvat vartalosta, siihen mahdollisesti liitettävistä etu- ja jälkiliitteistä, sekä päätteestä, joka ilmaisee sanaluokan tai verbin aika- ja tapamuodon. Netistä löytyy ilmaisia kursseja, joiden avulla voi opetella tuota kieltä, jonka Zamenhof ajatteli joskus yhdistävän koko ihmiskunnan. Hän oli ehkä naivisti, mutta heitäkin tarvitaan. Jälkiviisaus kun ei ole viisautta; se on vain sana jolla ei ole vaatteita.

touko 212010
 

Kaarilamppu

Ostamani hehkulampun kotelossa mainitaan, että lampun käyttöikä on vähintään vuosi. Se on melko paljon, sillä onhan vuodessa kaksitoista kuukautta ja asunto täynnä pimeitä nurkkia. Eli tuo lupaus kuulostaa ihan kohtuulliselta tässä maailmassa, jossa monenkin esineen käyttöikä lähestyy uhkaavasti käyttöönottopäivää. Mutta kukapa sitä haluaisikaan ajaa samalla autolla kolmekymmentä vuotta tai hölkytellä iltalenkkiä vaarilta perityissä verkkareissa? Joten ainakin joidenkin tuotteiden lyhyt elinaika antaa mukavasti pirteyttä ja vaihtelua elämässämme, joka saattaa luiskahtaa yllättävän helposti tylsän struktuurin pohjattomaan monttuun.

Mutta pieni kertaus valaistuksen historiaan. Unohdetaan öljylamput ja aloitetaan sähköä kuluttavasta kaarilampusta. Sen keksi englantilainen herrasmies Sir Humphry Davy melko tarkalleen kaksisataa vuotta sitten. Oivallus oli tämä: jos kahteen hiilipuikkoon johdetaan sähkövirtaa, niin niiden välille syntyvä valokaari antoi mukavasti valkoista valoa. Hiilipuikot tietenkin kuluivat, joten seuraavaksi kehitettiin lamppuihin mekanismi, jolla voitiin siirtää elektrodien etäisyyttä toisistaan. Nappuloita väänneltiin jonkin aikaa, kunnes nuo puikot päätettiin sijoittaa jalokaasutäytteisiin lasiputkiin. Nyt saatiin nauttia tuon alkeellisen lampun tehosta jopa 100 tuntia, ennen kuin se paloi loppuun. Uusi keksintö sai melko pian töitäkin, sillä sitä alettiin käyttää merenkulun merkkivalona. Kaarilamput ovat vieläkin käytössä, sillä eräs kohde on elokuvaprojektorit. Jossain vaiheessa kehitystä hiililanka on kuitenkin muuttunut volframiksi.

Seuraava henkilö lampun kehityksen historiassa oli Warren De La Rue, joka sijoitti platinumista tehdyn kierukan lasiputken sisään. Lamppu valaisi ihan mukavasti, mutta platinumin kalliista hinnasta johtuen se ei päässyt koskaan kaupalliseen tuotantoon.  Tämä tapahtui vuonna 1820

Englanti tuntuu olevan eturintamassa lampun kehityksessä, sillä vuonna 1860 Joseph Wilson Swan patentoi ensimmäisen varsinaisen hehkulampun. Siinä valoa antoi hiililanka, joka oli sijoitettu lähes tyhjäksi imetyn kuvun sisään. Ongelmia oli tässäkin keksinnössä, sillä se valaisi melko huonosti. Hän esittelikin parannetun mallin vuonna 1875, jossa hiililanka oli valmistettu puuvillasta.

Nyt astuu näyttämölle Thomas Edison, jonka lampussa oli myös puuvillasta tehty hiililanka. Sen paloaika oli jopa 40 tuntia. Tuo aika saatiin pidennettyä 1200 tuntiin, kun puuvillan paikalle sijoitettiin karbonisoitu bambulanka. Edison sai patentin ja hänen lamppunsa oli ensimmäinen kaupallisesti menestynyt malli.  Vuonna 1880 Edison’s Menlo Park Laboratory tuotti jo 130 000 käsintehtyä lamppua.

Edisonin lampun ongelmana oli kuitenkin valotehon asteittainen väheneminen, sillä bambulanka mustasi pikku hiljaa lasikuvun sisäpinnan. Tuohon ongelmaan löytyi parannus vasta, kun Willis Whitney kehitti metallipäällysteisen hiililangan. Tästä olikin jo lyhyt matka nykyäänkin vielä käyettävään volframiin.

Sain ajatuksen tähän artikkeliin uutisesta, jossa kerrottiin Kaliforniassa sijaitsevan Livermore-Pleasantonin paloaseman tiloissa olevasta hehkulampusta, jolla on jo ikää 107 vuotta. Näistä viimeiset neljäkymmentä vuotta se on palanut yhtäjaksoisesti. Vuonna 2001 lamppu täytti sata vuotta ja vieraita oli ollut tuossa juhlatilaisuudessa lähemmäs tuhat. Paikalla käy myös turisteja jatkuvana virtana.

Tuon käsinpuhalletun, neljä-wattisen lampun on valmistanut Ohiolainen Shelby Electric Company. Tuskin tuo lasinpuhaltaja, joka puhalsi hehkulangan ympärille yksilöllisen kuvun, olisi voinut kuvitellakaan, että hänen tuotteensa valaisee vielä reilun sadan vuoden päästä.

Tässä vielä osoite kameraan, joka kuvaa taukoamatta tuota maailmankuulua hehkulamppua: http://www.centennialbulb.org/photos.htm

touko 102010
 

Raamatun tulkinnan mukaan Nooan arkki karahti karille Ararat vuorella, joka sijaitsee juuri ja juuri Turkin puolella. Läheisiä rajanaapureita ovat Irani ja Armenia. Melko huonosti valittu paikka, sillä se on myös itsenäisyyttä tavoittelevien kurdien toiminta-aluetta. Sekä Turkki että Iran yrittävät tuhota sitkeästi sissiliikkeenä toimivan Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) asemat myös tältä vuoristoalueelta. Innokkaiden arkin etsijöiden riesana on myös erinäiset rosvojoukot ja aseiden salakuljettajat. Ei siis ihme, että Turkin viranomaiset ovat kieltäneet alueella liikkumisen. Siitä huolimatta innokkaita arkin etsijöitä harhailee Araratin rinteillä yrittäen löytää edes pienen puukappaleen tuosta suunnattomasta ruuhesta, joka oli kooltaan lähes samankokoinen kuin Vikingin Isabella. Ja onhan niitä löytynyt. Niiden määrästä voisi päätellä, että Nooa saattoi olla jopa eräänlainen arkistonhoitaja. Tilaakin on riittävästi tuohon harrastukseen, sillä alue on kooltaan 1000 neliökilometriä. Ja jos yhden arkin vaatima tontti olisi 300 neliömetriä, niin koko maa-alueelle mahtuisi noin 3000 arkkia siististi asetettuna vierekkäin. Etsiminen olisi todella helppoa, mutta viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana se ei ole ollut sitä. Arkki on löytynyt ja taas kadonnut. Eli tuon tarun parissa kilvoittelu täyttää kaikki huuhaan tuntomerkit.

Raamatulla on huitaistu sivuun liuta tieteellisiä faktoja, jotka eivät tue lainkaan noin viisituhatta vuotta sitten sattunutta vedenpaisumusta. Esim. Egypti kehitti kulttuuriaan samoihin aikoihin ja sen edistymistä ei keskeyttänyt kilometrien paksuinen vesikerros. Mistä olisi edes löytynyt tulvan jälkeen se väestömäärä, joka olisi pystynyt rakentamaan Kheopsin pyramidit. Napajäätiköiltä kaiverrettujen näytteiden vuosilustot eivät tue myöskään tulvateoriaa. Jos uskomme tuohon tapahtumaan, niin kaikkien eläinlajien ja ihmisenkin alkuperäkin pitäisi olla lähtöisin Lähi-idästä. Tutkimustulokset osoittavat kuitenkin, että eläinlajit ovat kehittyneet useilla eri alueilla. Ihmisenkin juuret osoittavat Afrikan suuntaan, eikä Mesopotamiaan. Ja jos jokaista eläintä olisi ollut kaksi kappaletta, niin miksi reilun 4000 vuoden aikana ole tapahtunut sisäsiittoisuudesta johtuvaa lajien massasukupuuttoa. Välttääkseen tämän, rotatkin tarvitsevat vähintään 200 yksilöä. Meitä ihmisiä vaaditaan n. 10000. Nooan arkkiin otettu geenivalikoima on näin ollen ollut täysin riittämätön

En olisi varmaankaan perehtynyt lainkaan Nooan arkkiin ja sen löytöhistoriaan, jos en olisi pari viikkoa sitten lukenut uutista, että se on taas kerran löydetty. Tällä kertaa asialla oli kristitty, kiinalainen filmintekijä Yeung Wing-Cheung. Hänen johtamansa ryhmä väittää löytäneensä arkin 3658 metrin korkeudelta. He ottivat kuvia hylyn sisältä ja toivat tullessaan puunäytteitä. Mittauksissa näytteet on ajoitettu 4800 vuoden päähän, joka täsmää sopivasti Raamatun kertomuksen kanssa. Eli kaikki näyttää oikein hyvältä. Löytö on luonnollisesti aiheuttanut paljon keskustelua netissä ja monelle kristitylle se on ollut mieluinen ase moukaroida ateisteja ja muitakin epäilijöitä. Kannattaisi kuitenkin odottaa hieman, sillä paikkaa ei ole tutkittu kuin alustavasti. Tunnetut historiantutkijat ovat myös kritisoineet sitä, että löytö julkaistiin ensin lehdistölle. Käytäntö arkeologian parissa on aivan toinen. Ensin tehdään löytöpaikalla asianmukaiset tutkimukset ja vasta sen jälkeen on vasta median vuoro. He eivät ole saaneet myöskään näytteitä tutkittavaksi, eikä heille ole kerrottu tarkkaa arkin paikkaa.

Ennen tätä löytöä tunnetuin oli Durupinarin löytö. Se on laivaa muistuttava muodostuma, joka paljastui maanjäristyksen ja rankkasateiden yhteydessä vuonna 1948. Samana vuonna perustettiin myös Israelin valtio, joten löytö sai sen vuoksi myös lisää merkittävyyttä. Paikalla kävi vuonna 1960 Turkin armeijan ja amerikkalaisten adventistitiedemiesten ryhmä. Se totesi, että muodostuma on kiveä ja maata. Paikalle saapui vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin anestesialääkäri Ronald Wyatt, joka oli erittäin innostunut löydöstä. Hän huomasi paikan läheisyydestä ajoankkureiden näköisiä suuria litteitä kiviä, joiden yläpäässä on reikä. Vuodesta 1985 paikkaa tutkivat hänen lisäkseen myös David Fasold ja monet muut. Kun maaperää scannattiin magnetometrilla, niin siitä löytyi selkeä arkin kuvio. Arkista ja sen lähistöltä väitetään löytyneen myös ruostunutta rautaa, orgaanista ainetta, kivettynyttä puuta ja karvaa. Tämä arkkilöytö on kuitenkin jakanut, jopa kristityidenkin mielipiteitä. Moni pitääkin Wyattia huijarina tai ainakin miehenä, joka tekee hätiköityjä johtopäätöksiä. Tukea tulee väitteistä, että hän on myös löytänyt Baabelin tornin, Liiton arkin ja monta muuta Raamatun mainitsemaa paikkaa. Arkin paikkaa ei ole tutkittu vieläkään perusteellisesti, mutta Turkki on kuitenkin julistanut sen virallisesti Nooan arkiksi ja sinne järjestetään jopa turistimatkoja.

Arkki on löydetty ainakin kuusi kertaa viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Sen on nähty paljastuvan jäätikön alta ja kadonneen taas. Jotkut kertovat käyneen jopa sen sisällä. Eräs näistä varhaisista löytäjistä oli Fernand Nevarra, joka kirjoitti matkastaan vuorelle kirjan. Se takasi hänelle hyvän toimeentulon, joten kai tuo pitää laskea ihan kelpo saavutusten joukkoon kuuluvaksi. Nooan rakennelma on leikkinyt todella ihmeellistä kuurupiiloa nämä vuosikymmenet. Kun johonkin uskoo, niin löytyyhän se lopultakin. Näin kai pitäisi luonnehtia tätä Indiana Jones-tyyppistä retkeilyä Araratin vuoristossa.

Entä, jos tämä viimeinen löytö paljastuukin tarkkojen arkeologisten tutkimusten jälkeen isoksi laivaksi, jonka rakennusmateriaali osoittautuu tuhansia vuosia vanhaksi? Aika vaikeaa on kuvitella, että se olisi koottu tuon ikäisestä puutavarasta ja kuljetettu sitten lähes neljän kilometrin korkeuteen. Se olisi historiallisesti todella huomattava löytö, joka pakottaisi tarkistelemaan ihmiskunnan menneisyyttä uudesta lähtökohdasta käsin. Olisihan tuo melkoinen uutinen minullekin, mutta luultavasti selviäisin tuostakin koettelemuksesta hengissä, vaikka maailmankuvani jäisikin vähäksi aikaa tuuliajolle.

touko 072010
 

Havaintopaikalla

Minä on ihmisen psyyken keskimmäinen kerros viettipohjan ja yliminän välissä. Tietoista toimintaa ohjaileva ego tasapainottelee vaistonalaisuuden ja järjen välillä. Ristiriitatilanteissa se ottaa käyttöön puolustusmekanismit.

Tässä siis olen psykologisesti, karkeasti määriteltynä. Ja se lopullinen persoonallisuuspaketti on sotkeutunut jonnekin noiden käsitteiden joukkoon. Tilanteen mukaan joku noista osa-alueista saa vallan ja katoaa taas vähäksi aikaa. Minä taitaa olla loputonta rakentamista ja tasapainon ylläpitoa; kemiaa sinne ja kemiaa tänne. Olen aina pohtinut, että miten tuonne voi sisällyttää vapaan tahdon?  Jaksan kuitenkin aina uskoa, että ihminen on jotain muutakin, jotain paljon suurempaa. Kyllä meillä on tarkoitus. Ja kohta se taas unohtuu, kun järki astuu esiin. Se nostaa sormen pystyyn ja hymyilee. Kemia se taas vain riitelee itsensä kanssa.

Tutustuin Jean Paul Sartren ajatuksiin jo nuoruudessani. Eksistentialismin lähtökohtana on maailman mielettömyys. Ihminen on vain heitetty tänne ajelehtimaan ja alamme maalata syntymän jälkeen elämämme mittaista taideteosta. Toiset tekevät sen ohuella siveltimellä ja toiset paksummalla. Tuollainen lähtökohta on haastava, koska siinä ei ole annettu muuta kuin tietoisuus ja sekin on pohjimmiltaan sattuman tulosta. Marssiminen ilman marssittajaa, siitä pidän. Minä olen tai en ole. Hienoa, että maailmankaikkeuden kannalta sillä ei ole mitään merkitystä.

Sartre sanoi, että ”ihminen luo omat arvonsa ja toimii niiden mukaisesti”. Hän lisäsi myös, että ”ihminen on silti vapaa valitsemaan ne uudestaan”. Tuo valinta voi olla joskus vaikeaa ja turhaa. Itse olen puoleni valinnut, vaikka näenkin arvot evoluution ja kulttuurin tuotteena. Pidän omistani kiinni ja miksi niitä muuttaisinkaan. Ryntäilen barrikadeille jatkossakin humaanin ajattelun ja toiminnan puolesta. Heikommista on pidettävä huolta, vaikka arvostamani kalastaja Linkola olisikin eri mieltä. Hän ajattelee kiusallisen loogisesti ja elää niin kuin ajattelee. Ja se on todella paljon tässä maailmassa, jossa opimme huijaamaan itseämme jo melko varhaisessa kehitysvaiheessa. Sartre taisi kuitenkin olla jossain kohdin väärässä; ei arvoja noin vain muutella. Ja järjelle jää joskus hyvin vähän tilaa.

Maailma on käsittämättömän mielenkiintoinen paikka. Siinä vaiheessa kun se vaikuttaa tylsältä ja siitä ei löydy yhtään koloa tutkittavaksi, niin voin kuolla pois. Lopullisen maailmankuvan rakentamiseen ei elämä riitä. Ja jos riittäisi, niin ikäväähän tuo olisi. Matkustaminen on paljon mukavampaa, kuin seisoa harmaassa vesisateessa pääteasemalla ja katsoa valmista maailmaa ympärillään. Aloitin todellisuuden hahmottamisen lukemalla tähtitiedettä jo kansakoulussa. Muistan vieläkin, että Andromedan galaksi on M31. Tuijottelin öistä taivasta ja kummastelin sen mittasuhteita.  Olin myös varma, että olin olemassa jossain muuallakin, vaikka silloin ei vielä puhuttu vakavasti rinnakkaismaailmoista. Jatkan tuota ihmettelemistä edelleen. Tämä lienee ihmeistä suurin.

Nautinto on arvo, joka on kuin viehkeä seireeni Odysseuksen kotimatkalla kauniin vaimonsa Telemakhoksen luo. Ihminen pyrkii mielihyvään, vaikka ei sitä tunnustakaan. Haluan kiitosta , kun se tuntuu ylevältä. Kuuntelen musiikkia, koska se on nautittavaa. Luen luonnontieteellistä kirjallisuutta ja historiaa, koska olen utelias.  Ne ylevät ja korkeammat arvot nojaavat ja sekoittuvat hedonisiin arvoihin, vaikka haluamme pitää ne erillään. Jossain vaiheessa historiaa ihmisenä olemisen perimmäinen luonne muuttui, kun mieleen ilmestyivät abstraktit arvot ja huijaaminen kävi mahdolliseksi. Itse olen kuitenkin pyrkinyt maksimoimaan nautinnon. Koska pitäminen on myös oppimisen tulosta, niin miksi kävisin vain Puistobluesissa tai Porin jazzeilla. Myös ooppera ja klassinen musiikki tuottavat valtavia elämyksiä.

En edes käy lenkillä vain pelkästään siksi, että saisin elää muutaman vuoden terveempänä ja pidempään. Liikuntakin tuottaa mielihyvää, sillä se vapauttaa endorfiinia, tuota ilmaista huumetta. Ja maantiekilpapyöräni on niin kaunis, että se houkuttelee kiipeämään rungon päälle ja kiinnittämään klossit polkimiin. Nautin myös vauhdista ja siitä tunteesta, että pystyn ajamaan hyvällä keskinopeudella sadan kilometrin lenkin, vaikka ikäni puolesta se taitaa olla jo melko poikkeuksellista.

Kirjoittaminen ja valokuvaus kuuluvat myös hedonistisiin arvoihin. Kyllä siinä sisäkalut läikkyvät mielihyvästä, kun oivaltaa loistavan kuvaidean ja huomaa, että lopputuloskin on alkuperäisen vision kaltainen. Samaa kutina löytyy lukiessani omaa tekstiä, johon olen tyytyväinen. Onneksi niitä hetkiä on perin harvassa.  Kaikki on todella hyvin, kun mikään ei ole valmista.

 Posted by at 19:28