maalis 272010
 

Autokuume on sairaus, joka ei kuulu mihinkään viralliseen sairausluokitukseen. Jos se lisättäisiin sinne, niin oikea paikka olisi varmaan WHO:n ylläpitämän ICD-10 luokituskansion sisällä oleva ”Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt” kohta F99, joka on varattu ”tarkemmin määrittämättömille mielenterveyden häiriöille”. Tähän voisimme sujauttaa tuon oudon sairauden, joka vaivaa meitä miehiä yleensä keväällä, kun katselemme ja silittelemme matalaprofiilisia kesärenkaita autotallin seinällä.

Ja kaikkihan on hyvin, jos olemme poikamiehiä, mutta jos autokuumeen ja ostotapahtuman välissä on vaimosi leveä selkä, niin silloin vaaditaan muutama hyvin perusteltu teesi, jotka avaavat uuden väylän pujahtaa tuon horjumattoman esteen ohitse. Yleensähän nuo moneen kertaan toistetut keskustelutuokiot päättyvät viimeistään siinä vaiheessa miehen voittoon, kun hän antaa hieman periksi ja toteaa pettymystä näytellen: ”Selvä on, sinä voit valita värin”. Kaikille näille argumenteille on ominaista se, että ne ovat osatotuuksia. Nuo kestämättömät väitteet ovat kuitenkin niin hyvin piilotettu muun hälinän joukkoon, että naisen on niiden taakse vaikea nähdä. Käyn lävitse muutaman kohdan, joita usein käytetään, kun autokuume pukkaa päälle. Ne pehmittävät aikaa myöten aviopuolison, jos ei nyt ihan päivässä tai viikossa, niin ainakin muutamassa kuukaudessa.

Kolme vuotta ajettu auto alkaa olla jo sen ikäinen, että remontteja on tulossa

Autossa on keskimäärin 10 000 osaa, joista 400 on niitä huollon yhteydessä aika ajoin uusittavia. Jarrut kuluvat ja äänenvaimentimiakin pitää vaihtaa. Tämä väite uppoaa heppoisilla tiedoilla varustettuun vastustajaan kohtalaisen helposti, mutta totuus on kuitenkin toisenlainen. Jos joku väittää, että 60 000 km ajettu auto on vanha, niin kannattaa hymyillä takaisin. Normaaliajossa tuo kilomerimäärä tulee mittariin kolmessa tai neljässä vuodessa. Jos auto on asiallisesti huollettu, niin se on vasta tuossa vaiheessa ohittanut juuri ja juuri nuoruusiän. Sillä saa kurvailla vielä saman määrän kilometrejä, ennen kuin edessä on suuremmat korjaustapahtumat. Ja yleensä nuo osat eivät kulu loppuun samaan aikaan, joten tuleva rahanmenokin on jaettavissa jopa eri vuosille. Ja suurin osa noista remonteista ei ole edes kovin kalliita, jos niitä vaikka vertaa siihen välirahaan, jonka joutuu siirtämään autoliikkeen tilille vanhan auton lisäksi.

Pitäisi saada naapuri kateelliseksi

Kaverini osti muutama vuotta sitten kalliin auton ja perusteli hankintaa otsakkeen väittämällä. Se on aika vastustamaton ja omalla tavallaan myös rehellinen. Siinä on selkeästi ihmisen perusluonne tuotu esille ilman moraalisia itkuvirsiä. Haluan kuitenkin uskoa, että tässä tapauksessa taustalla oli kylläkin ainakin toinen puoli huumoria. Tämä voi olla monellekin autonostajalle kuitenkin ihan hyvä perustelu. Tosin sitä uutta kulkuneuvoa joutuu pitämään pihalla tallin edessä, koska muutenhan sen kateusarvo olisi näkymättömissä. Lisätyötä aiheuttaa talviaika ja lumisateet. Mutta ehkä uuden kulkuneuvon harjaaminen nietoksen alta on kuitenkin sen arvoista.

Tämän perustelun vaikutus nojaa tietenkin ajatukseen, että vaimo on myös kade naapurille ja haluaa näpäyttää takaisin. Uskoisin, että kateuden tunne ei ole miehinen ominaisuus, joten tätä perustetta kannattaa kyllä yrittää käyttää muiden lisäksi. Jos olet kuitenkin valinnut äkkiväärän sosiaalipirkon vahtimaan elämääsi, niin hänellä saattaa olla hyvinkin outo käsitys lähiympäristön osuudesta omaan perhe-elämäänne. Mutta aina kannattaa kuitenkin yrittää. Ainoa mitä voit saada on halveksiva katse, mutta sen voit jollain ajatuskuviolla yrittää muuttaa uudeksi sulaksi hattuusi.

Vaihtelu virkistää ja nautiskelukin on sallittua

Hyvä perustelu tämäkin, jos jättää kertomatta mitä se tulee maksamaan. Upouusi auto pihassa on kieltämättä arkea elävöittävä näky. Ja kun istut uutuuttaan tuoksuvaan kabinettiin, niin olen melko varma, että sillä hetkellä kehoasi ravistelee mielihyvän aallot. Ja ajaessasi mikään ei ole samanlaista kuin vanhassa koslassa. Ohjaus on vasteeltaan toisenlainen, vaihteisto toimii juohevammin ja edessäsi avautuva konepelti täyttää rintasi ylpeydestä. Mutta taas tulee seuraavaksi se ilkeä ”mutta” pilaamaan kaiken. Itse ainakin keksin halvempiakin tapoja saavuttaa uusia elämyksiä. Pyöräilykin tekee sitä ja samalla kohoaa fyysinen kunto ihan uudelle tasolle. Se taas raivaa väylää uusiin elämyksiin. Eli löytyyhän noita, kunhan olet aktiivinen. Elämähän on jo itsessään nautittava seikkailu, vaikka se ei sisältäisi yhtään järisyttävää tapahtumaa. Tuon oivaltaminen vaatii tietenkin koteloituneen ajatuspaakun kaivelua ja liikuttelua uuteen asentoon, mutta siihenhän meillä on aikaa ruhtinaallisesti.

Vanhemmiten (viimeistään eläkkeellä) täytyy olla oikeus myös nautintoihin, kun on ikänsä taapertanut töihin ja takaisin. Ja kaikki vain sen takia, että asuntolaina on saatu maksettua pois ja lapsille on ollut jotain tarjottavaa. Heidän muutettua kotoa pois, on oikeus ja kohtuus täyttää päivänsä mielihyvää tuottavilla asioilla. Jos se on uusi auto ja sen tuottama tyydytys, niin hankinta on melko varmasti myös moraalisesti kestävällä pohjalla. Olettaen tietenkin, että valintoja tehdessä tulee huomioitua nämä eettiset lähtökohdat. Jos tuon moraalisiivilän unohtaa, niin lävikön läpi pääsee tietenkin huomattavasti enemmän valinnan mahdollisuuksia. Mutta onko tuossa sittenkään mitään mieltä? Kyllähän sitä voi nauttia uusista asioista, ilman että sen kohde seisoo konkreettisesti pihalla autotallin edessä sitouttaen samalla muutaman vuoden osamaksuvelkaan? Eli niitä halvempiakin ratkaisuja taitaa olla, kun haaveena on ennen kokematon nautinto. Aloita vaikka uusi harrastus kansalaisopistossa tai lähde kiipeilemään rinkka selässä parin viikon ajaksi ylös ja alas lapin tuntureiden kivikkoisia kupeita. Nautinto on tila, jota taitaa olla vaikea mitata ja suhteuttaa toiseen samanlaiseen. Se tuntuu tai ei tunnu. Ja kun sen arvo ei ole edes rahalla arvioitavissa, niin kalliiseen auton vaihtoon sen rahkeet ei kyllä riitä.

Summarum

Joidenkin tutkimusten mukaan uuden auton viehätys päättyy noin viiden viikon päästä ostotapahtumasta. Eli sen jälkeen nuo kaikki esitteiden ja nettisivujen parissa vietetyt tunnit ovat menneet hukkaan. Samoin nuo päivät, joiden aikana on tullut kierrettyä lähiseudun autoliikkeet lopullista tarjousta etsiskellessä. Kadonnut muistojen joukkoon on myös se lähes seksuaalinen mielihyvän tunne, kun istuit ensimmäistä kertaa uuteen autoosi liikkeen hallissa ja myyjä aukaisi edessäsi olevat pariovet toivottaen hyvää matkaa.

maalis 232010
 

Ritari voi olla toki tässäkin ajassa. Puhutaan teiden ritarista, joka antaa tilaa risteyksessä vasemmalta tulijalle. Sulavaan käytökseen kuuluu myös heilauttaa ystävällisesti kättä ohittajalle, joka pyyhkäisee mennessään autosi peruutuspeilin. Ja jos joku survaisee mossen keulan peräluukustasi sisään, niin mitäpä siitä tiuskimaan. Todellinen ritari kaivaa penkin alta matkatermarin ja kaataa molemmille kofeiinikupilliset. Uuden ystävän kanssa sumppia maistellessa on aikaa pohtia, vaikka aamuteeveen käsittelemiä uutisaiheita.

Äskeinen on niin arkipäiväistä, että todellinen ritarius on noudettava kauempaa. Itse keskiajan suurena ystävänä haen sen tietenkin sen noista ajoista, jolloin ihmisen elämä oli lyhyt, mutta hyvin mielenkiintoinen. Jos oikein tuuri kävi, niin kuoli ennen kolmenkympin kriisiä synnytykseen, haavatulehdukseen tai jonkun kulkutaudin uhrina. Ja koska eläkejärjestelmääkään ei vielä ollut, niin ennenaikainen poistuminen oli kaikkien kannalta järkevä vaihtoehto.

Ritarilaitos kehittyi 800-luvulla ja sen ”isänä” voidaan pitää Kaarle Suurta, joka taisteli Maureja vastaan Espanjassa apunaan ratsuväki. Hän määräsi kaikki vapaat miehet osallistumaan sotaretkiinsä. Lisänä tuli velvoite, että heidän oli itse hankittava ja kustannettava aseistuksensa. Frankkien armeija muodostui perinteisesti kirvein ja keihäin varustetusta jalkaväestä. Aateliset ja varakkaat hoitivat tappamisen ratsain, apunaan pitkä miekka. Ritarilaitoksen syntyaikoihin Eurooppaan tuli Kiinan suunnalta jo satoja vuosia aiemmin keksityt jalustimet. Kun ratsumiehellä oli nyt vapaana molemmat kädet, niin toisessa kädessä oli tilaa keihäälle ja toisessa kilvelle. Koko ritariajan säilynyt taistelutaktiikka oli yksinkertainen, sillä rynnäkkö aloitettiin yleensä ratsumiehillä ja seuraavana olivat vuorossa jalkaväki. Haarniskaa päällään kantavat ritarit olivat eliittijoukkoa, joka jyräsi massallaan vihollisen nurin. Vaikka ritari putosikin ratsunsa selässä, niin peli ollut vielä menetetty. Urbaanilegendat ovat kertoneet jo pitkään, että maassa makaava ritari olisi ollut täysi avuton. Tämähän ei pidä paikkaansa, sillä haarniska päällä pystyi juoksemaan, hyppimään, heittämään voltteja ja jopa uimaan. Joten kevyesti varustautuneen jalkamiehen edessä jalkautunutkin ritari oli tehokas vastustaja.

Eurooppa oli varhaiskeskiajalla turvaton paikka. Aateliset tarvitsivat suojaa, joten he palkkasivat nuorukaisia taistelemaan joukoissaan. Korvaustakin piti veren vuodattamisesta saada, joten isännät ojensivat urheille sotureilleen osan ryöstösaaliista ja valloitetuista maista. Kun omaisuutta kertyi ja maa muuttui perinnölliseksi, niin samalla syntyi ritariluokka. Mutta nuo ritaripojat eivät vielä tuossa vaiheessa laulaneet jumaloimilleen neidoille upeissa linnoissa. Romanttinen ja ritarillinen elementti soturin elämässä sai odottaa vielä satoja vuosia.

Katolinen kirkko ei pitänyt ruhtinaiden ja ritareiden nahistelusta, vaan julisti vuonna 989 Jumalan rauhan, joka puolusti köyhiä ja kirkon työntekijöitä. Jumalan rauha sai vielä tuekseen vuonna 1063 julistetun Jumalan aselevon, joka kielsi taistelemisen keskiviikkoillasta maanantaiaamuun. Se ei myöskään hyväksynyt rauhallisten matkalaisten ryöstämistä ja tappamista, vaikka he sattuisivatkin liikkumaan jonkun muun mailla. Tämä ohjeistus vaikutti niin paljon ritareiden elämään, että he muuttuivatkin ryöstelevistä kiusantekijöistä kirkkoa ja heikkoja suojelevaksi yhteiskuntaluokaksi. Nyt olemme jo lähempänä sitä ritariutta, johon itsekin olisin halunnut kuulua. Vielä kun 1300-luvulla tulivat ensimmäistä kertaa käyttöön komeat levyhaarniskat, erilaisten rengaspaitojen ja suomuhaarniskojen tilalle, niin unelmani on muutamaa virkettä vaille.

Romantisoitu ritariaate on sitä oikeaa ritariutta. Ritarin elämä oli varmaankin hyvin struktuoitua. Päiviin mahtui sopivasti kauniiden naisten pelastamista linnojen tornista, laulantaa, turnajaistapahtumia ja köyhien kulkijoiden saattamista synkkien metsien lävitse. Tosin en oikein käsitä, miten linnantorniin voidaan kiivetä haarniska päällä. Luulisi sen pitävän melkoista kilkatusta ja herättävän muurien päällä partioivien vartijoiden huomion. Vielä kun pitäisi tulla takaisinkin samaa reittiä, roikottaen onnesta pyörtynyttä neitoa kainalossa. Ja saattoihan joskus tapahtua, että vangittu kaunokainen ei huolinutkaan ikkuna-aukosta sisään kömpinyttä pelastajaansa, vaan tökkäisi tätä kehruulaudalla päin silmikkoa sillä seurauksella, että hyvää tarkoittava ritari rojahti selälleen vallihautaan.

Kaikki viehättävä päättyy aikanaan, niin kävi myös ritarilaitokselle. Sen loppu häämötti, kun feodaaliyhteiskunta jäi asteittain historiaan. Ristiretkiä Pyhälle maalle ei myöskään enää tehty ja kuninkaat siirtyivät käyttämään ammattiarmeijaa. Vuonna 1415 tapahtunutta Agincourin taistelua pidetään yleensä virallisesti ritariajan päättymisajankohtana. Tuossa taistelussa 5000 englantilaista jousimiestä ja 900 jalkamiestä löi ranskalaisten ritariarmeijan perin pohjin. Tähän episodiin kun vielä lisätään kehittyvät tuliaseet ja niiden läpäisykyky,  niin ritareita oli mahdollista enää nähdä vain turnajaisissa. En tiedä, onko niissä ollut mukana naispuolisia osallistujia, sillä heitä on ollut myös joitain ritareina ja naiset ovat muodostaneet myös ritarikuntia.

maalis 192010
 

Näyttää kuin avioparien elämässä olisi jossain vaiheessa yhteistä taivalta melkoisen iso musta aukko tai monta hieman pienempää. Ne löytyvät varmaankin sieltä suhteen aamupäivän ja auringonlaskun väliltä. Sinne tuntuu katoavan asioita ja tunnetiloja, joiden luulisi päinvastoin vain vahvistuvan, kun vuodet ryntäävät syliin yhä kiihtyvämmällä vauhdilla ja ainoa tuki on siinä vieressä. Ehkä jotain vahvistuukin, mutta valitettavasti usein myös ne parisuhteen kannalta negatiiviset elementit. Eikö pitäisi päinvastoin latoa tiiliä rinta rinnan yhteiseen suojamuuriin ja näin valmistautua vanhenemiseen tuomiin kolotuksiin ja vaipanvaihtoihin? Jos voisimme kohdata nuo kaikki vastukset naurussa suin ja toisiltamme aitoa tukea saaden, niin elämä voisi näyttää vähemmän pelottavalta. Mutta tämä on varmaankin jonkinlaista abstraktia ajattelua, jolla ei ole minkäänlaista kosketusta todellisuuteen?

Jostain nämä jutut saavat alkunsa, niin tämäkin. Linkitys ajatuksiini tuli aamuisella lääkehakureissulla. Jätin autoni ostoskeskuksen isolle parkkialueelle ja suunnistin talon päädyssä olevaan apteekkia kohti. Edessäni käveli pariskunta, jotka olivat ohittaneet eläkeiän tai ainakin olivat hyvin lähellä sitä. Mies harppoi jonomme ensimmäisenä melkoista vauhtia ja perässä tuleva vaimo yritti pysyä mukana rollaattoriin nojaten. Apuväline kiemurteli yöllisen lumisateen pehmentämässä sohjossa ja vaimon pitkävartiset lapikkaat liukastelivat puolelta toiselle. Hän pyysi kiukkuisella äänellä miestään vähentämään vauhtia. Aviopuoliso oli kuuro tai ei välittänyt kehotuksista, sillä vauhti tuntui vain lisääntyvän. Olin harppomassa jo ohitse, mutta päätinkin pysyä vielä vähän matkaa kuuloetäisyydellä ja tehdä havaintoja. Sadattelu jatkui lähelle apteekin ovea. Vilkaisin miehen kasvoja ottaessani vuoronumeron. Ne olivat ilmeettömät. Vaimo seisoskeli jossain hieman taaempana ja tuijotti piiskaavalla katseellaan miehensä selkää. Äkkiä näin heidät nuorena parina kirkon alttarin edessä pujottamassa kynttilöiden valossa kiilteleviä sormuksia toistensa sormiin. Kasvokkain välitetty ilme oli täynnä rakkautta. Sukulaiset seisoivat penkkirivien välissä ja salamat välähtelivät. Pian he marssisivat käsi kädessä keskelle auringon kultaamaa riisisadetta. Ja olihan vielä hääyökin odottamassa läheisen hotellin isoimmassa huoneessa. Tämän jälkeen on täytynyt tapahtua hyvin paljon. Tulevien vuosikymmenten aikana paljon yhteistä elämää on sukeltanut mustaan aukkoon ja näyttänyt ilkikurisesti kieltään hävitessään ikuisiksi ajoiksi tapahtumahorisontin taakse. Sinne on mennyt toisen tuki, sinne on mennyt kaikki ne mahdollisuudet, jotka olisivat voineet olla luja perusta tulevaisuuden moukaroidessa summittaisesti näitäkin vastaantulijoita.

 Posted by at 15:19
maalis 172010
 

Paras paikka elokuvan katsomiseen on elokuvateatteri. Toiseksi paras vaihtoehto on jättää koko elokuva katsomatta. Perustelen nämä valinnat seuraavassa pakinassa, jossa on totta ainakin toinen puoli.  Saattaa kyllä olla molemmatkin.

Venyttelen itseni hyvään asentoon sohvatuolissa. Jalkani olen työntänyt toisen tuolin päälle, jonka olen kääntänyt niin, että istuinosa on itseeni päin. En tiedä pitäisinkö niitä vierekkäin vai ristissä. Valitsen lopulta jälkimmäisen asennon. Vaimo on myös valmiina sohvalla sukeltamaan elokuvan ihmeelliseen maailmaan. Hyvä elokuvahan selittää todellisuutta paremmin, kuin kymmenien vuosien yhdessä eletty elämä. Otan kaukosäätimen käteeni ja teen tarvittavan painalluksen.
”Se on nyt menoa”, sanon niskaani kääntämättä.

Alkutekstien mentyä ohitse näen ruudulla selvästi olohuoneen ikkunan ja peräseinällä olevat taulut. Pysäytän soittimen ja nousen tuolista. Aurinko on tullut esiin pilvien raosta ja paistaa nyt avonaisten sälekaihtimien välistä.
”Olisit laittanut ne kiinni”, vaimo toteaa sohvalta.
”Eipä tullut mieleen, kun äsken taivas oli paksussa pilvessä. No, eipä tämä ole iso homma”, sanon ja palaan tuolilleni.

Kymmenen minuutin kohdalla pysäytän taas elokuvan.
”Kukahan tuo henkilö mahtoi olla? Hän taisi olla siinä heti alussa. Siirrytään takaisin ja katsotaan uudestaan se kohta?”
Vaimoni nyökkää. Tämä on tuttua hänelle.
Henkilön osuus tapahtumissa selviää ja jatkamme kuvallista matkaamme.

Elokuvan ensimmäinen uhri on tullut. Mutta kuka oli ampuja? Olin nähnyt hänet jossain aiemmin. Kelailen tapahtumia edestakaisin ja asia selviää.
Muutaman minuutin päästä soi puhelin.
Pysäytän soittimen, laahustan lipastolle ja noukin luurin käteeni. Pääsen soittajasta eroon parissa minuutissa.
”Pitäisi ottaa puhelimet pois seinästä ja sammuttaa kännykät”, sanon kun istun paikalleni ja painan kaukosäätimen play-painiketta.
Viidentoista minuutin päästä soi puhelin uudelleen.
”Ei vastata, antaa piristä”, sanon. Se soi pitkään. Siihen on pakko vastata.
”Se oli sama soittaja, joka halusi vielä varmistuksen asiaansa”, kerron vaimolleni.

”Olen pudonnut nyt kokonaan kärryiltä”, mutisen, kun elokuva on hieman yli puolivälin.
”Nyt emme palaa enää takaisin, vaan katsotaan loppuun. Kyllä se selviää”, vaimoni lohduttaa.
Uskon häntä ja katselen turhautuneena kuvia, jotka vilisevät edessäni. Elokuva voisi olla mikä tahansa, sillä olen kadottanut täysin juonen. Kaikki tuntuu niin tutulta, mutta en osaa enää edes ryhmitellä pahiksia ja hyviä omiin karsinoihinsa.

Onneksi elokuva on normaalimittainen ja se loppuu puolentoista tunnin kuluttua.
”Oli se ihan hyvä pätkä, mutta sen voisi katsoa uudestaan. Minulle jäi muutama epäselvä kohta”, totean siirrellessäni tuoleja omille paikoilleen.

 Posted by at 21:26
maalis 162010
 

Ruotsissa rautaruukkeja on ollut jo 1500-luvulla. Oli melko luonnollista otaksua, että Suomessa olisi myös hyvät malmivarat. Kustaa Vaasan yritykset jäivät kuitenkin melko vaisuiksi, sillä hyviä esiintymiä ei löytynyt tai ne olivat vaikeasti hyödynnettävissä. Onneksi meillä on paljon järviä ja soita, joista saatiin nostettua ainakin kotitarpeiksi malmia pienten harkkohyttien sulateltavaksi.

Suomen maaperälle on rakennettu vuosisatojen aikana masuuneja kuutisenkymmentä. Niiden lämmittämiseen riitti metsiä, joten puuhiiltä ei tarvinnut tuoda emämaasta. Suurin osa malmista tuli kuitenkin Ruotsin Uplannista, Tukholman pohjoispuolelta. Myös 1649 perustetun Fiskarsin ruukin raaka-aine laivattiin meren yli. Se päätyi matkan päätteeksi Pohjan satamaan, josta se kiskottiin edelleen proomuilla masuunin läheisyyteen. Mainittu Pohjan kunta muodostui 1600-luvulla raudanvalmistuksen keskeiseksi alueeksi. Fiskarsin lisäksi alueella on Mustion, Antskogin, Billnäsin, Fagervikin ja Kärkelän rautaruukit.

Pidän vanhoista rakennuksista, joiden ikä näkyy sään rapauttamina seinäpintoina ja ikkunoina. Niiden murenevat karmit yrittävät pitää kiinni naarmuisia lasipintoja ensimmäiseen syysmyrskyyn asti. Kun katselen vanhoja tiiliseiniä, niin ihailen muurareita, jotka ovat latoneet päivästä toiseen tiiliskiviä vieri viereen. Työpäivät olivat vähintään kahdentoista tunnin mittaisia. Niitä on ehkä rytmittäneet lyhyet tauot, joiden aikana on ennättänyt syödä eväät ja polttaa piipullisen tai pari. Jossain mielessä se elämä on ollut samanlaista kuin nykyään. Kieli olisi meille tuttua ja varmaan myös joltain osin keskusteluaiheet. Töitä oli usein vain osan vuotta ja ainoa sosiaalituki oli ystävällinen ruukinpatruuna, joka saattoi maksaa lupporahaa hiljaiselta kaudelta. Ruukit olivat myös omavaraisia, sillä niillä oli viljelysmaata ja karjaa. Vain välttämätön tuotiin muualta. Tämä aiheutti myös työväestön velkaantumista, koska he ostivat lähes kaiken tarvitsevansa ruukin makasiinista. Ja jos töitä ei ollut riittävästi, niin perheen ruokatili saattoi painua pahasti miinukselle.

Käydessäni Fiskarsissa kuvaamassa pari päivää sitten oli maanantai. Paikka oli hiljainen, kulkijoita ja liikennettä oli melko vähän. Keväinen auringonvalo tanssi helmiäisnauhan lailla osittain vapaana juoksevan joen tummalla pinnalla. Se sukelteli kivien, rakennusten ja paksujen lumipenkkojen välissä. Jossain kohdin se ilmestyi ryöppynä hauraan jään alta ja rauhoittui melko pian taas tasaisesti soljuvaksi virraksi.

maalis 132010
 

Ystäväni toinen runokirja, joka ilmestyi vuosi ensimmäisen jälkeen, ei kaipaa ihmeempiä saatesanoja, koska jonkinlaisen kirjailijaesittelyn kävin jo lävitse ”Havaintoja”-kokoelman arvioinnin yhteydessä. Voimme siis pulahtaa suoraan nuotion päällä porisevaan puurokattilaan eli ”Runovellin” pariin. Nimi on hauska ja niin on kansikin. Ja se taitaa myös poiketa aika lailla valtavirrasta. Voin jo tässä vaiheessa vakuuttaa, että velli ei ole myöskään palanut pohjaan, vaikka sitä on keitelty Lapin tuntureilla muutama pakillinen nuotion päällä. Tuo vuosittainen alkukesän yksinäinen vaellus on monen runon muotoon tiivistetyn elämyksen taustalla, vaikka ympäristösivellin onkin jäänyt muutamien kohdalla taskun pohjalle. Ehkä suurin osa lyriikasta on kirjoitettu paperille vaelluksen lomassa tai teltan suojassa.

Jäin miettimään niitä tarpeita, jotka ohjastavat miehen karuun maisemaan viikoksi tai pariksi seuranaan vain satunnainen kulkija ja tuntureiden eläimet. Se ei välttämättä ole pelkkä yksinäisyyden rajaton riemu, sillä sen voi toteuttaa helpommallakin tavalla. Ystäväni tuntien voisin olettaa, että taustalla voi olla voimakas ykseyden tunne luonnon kanssa ja selviytyminen tuossa karun kauniissa maisemassa. Saan tuohon varmaan vastauksen, kun tapaamme viikon päästä Kivihaassa.

Kirjan ensimmäisessä runossa kehon äänekkäät ja alkukantaiset toiminnot saavat kunniapaikan. Niihin viitataan myös seuraavassa runossa: ”Tarpeilleen mennessä / sitä katselee ympärilleen / jotta ei tule yllätetyksi / housut kintussa. / Ihan älytöntä / sillä eihän ketään ole näkynyt / neljään päivään.” Tuon vilkuilun sivistykseen päin kun unohtaa, niin lopullinen kliimaksi luonnon kanssa on jo todella lähellä. Ehkä se vaatii useampia ja pidempiä vaelluksia tuntureille. Tai siitä ei pääse koskaan eroon. Itse olen sen verran skeptinen, että jälkimmäinen arvio on varmaankin lähempänä oikeaa.

Vaikka runossa ”Valintoja” vakuutetaan, että painavaa on vain rinkka, niin totuus saattaa olla kuitenkin aivan jotain muuta: ”Lämmin äänesi puhelimessa / luo läheisyyden, / jossa välimatka / on merkityksetön”.  Parisuhde ja yhteiset matkat rapakon taakse ovat kirjassa esillä, vaikka se onkin mielestäni omistettu enemmän yksinäisyydelle.  Ja sieltähän ne parhaat runot tulevatkin.

Jos esikoisteoksen runo muurahaisista olikin suosikkini, niin myös ”Runovellissä” ne ovat päässeet myös muutamalle sivulle. Toivottavasti muurahaisissa ei ihastuta vain niiden työteliäisyys ja tarkka marssijärjestys, vaan aivan joku muu elementti. Keon kuhinan keskellä ei myöskään kysellä, että mikä on ”elämän tarkoitus”. Se voisi tuntua melko absurdilta yhteisössä, jossa ei ole tätä ihmisen kiusaksi suunniteltua valinnanvapautta. Mutta arvo se on kaikesta huolimatta näillä pienillä ahertajillakin: ”Pysähtyessäni huilaamaan / hyppäsi muurahainen kyydistä. / Olin jo huolissani / mihin poloisen palauttaisin. / ”Se on soronoo”, huudahti se railakkaasti. / Kas, se olikin / maailmaa matkaamassa”. Toinen virke: ”Olin jo huolissani / minne poloisen palauttaisin” kohta ei ole runollista vapautta tai eettistä arviointia varten. Tuo on varmasti aivan todellinen tunne tuossa todellisessa tapahtumassa. (Jos olen väärässä, niin tarjoan kahvit Kivihaassa viikon päästä.)

Mielestäni on kahdenlaisia runokirjoja suhteessa kirjoittajaan: Toisessa niissä on runoilija läsnä. Kirja kirjalta voimme hahmottaa yhä tarkemmin kirjoittajan persoonaa virkkeiden takaa. Kyseessä ei ole pelkkä tunteiden varaan rakennettu päätelmä, vaikka sen avulla saammekin muotoiltua tekstin keskeltä pilkistävään henkilöön pehmeyttä. Kyllä järkevillä ajatuksillakin on tehtävänsä; ne ovat kuin pilkkuja lauseiden välissä.

Jos näitä ”pilkkuja” on paljon, niin hukkaan ainakin itse kirjoittajan ja samalla myös ehkä kokonaisuutta tukevan teeman. Missään ei sanota, että hyvän kirjan edellytyksenä on vaatimus, että myös kirjoittajan persoona pitää löytyä kansien välistä. Mutta jos kielikuvat ovat vain koriste, eivätkä tunteiden ja ajatusten tarkkaan ilmaisuun suunnattuja työkaluja, niin sanottava voi hukkua. Tämä ei tarkoita, että se olisi jotenkin huonoa runoutta. Sehän on vain irrallaan kaikesta ja elää omaa elämäänsä. Runojahan voi lukea puhtaasti esteettisestä lähtökohdasta ja nauttia vaikka vain kielikuvien tuomista visioista ja mielleyhtymistä. Koska pidän itse lyhyistä ja kuvallisista runoista, niin päätelmäni ovat varmaankin hyvin epäsovinnaisia.

”Runovelli” kuuluu tähän ensimmäiseen ryhmään, joten se on jossain mielessä ”vanhaa” runoutta. Minua se ei haittaa. Mutta jos runoilijana tekisin jotain toisin, niin jättäisin lukijalle enemmän kuitenkin purtavaa. Runon voi jättää leijumaan, eikä nitoa sitä lopullisesti kiinni viimeisellä virkkeellä.

Itse olen tutustunut näiden kahden kirjan avulla yhä tarkemmin ystävääni. Ja luultavasti juuri ilmestynyt kolmas kirja: ”Aika näyttää”, tulee syventämään sitä. Ja jos mitään yllättävää ei satu, niin taidan saada sen myös ikiomaksi lähiaikoina.  

maalis 122010
 

Tähän lyhyeen ihmisen elämään sisältyy toiveita ja unelmia, joiden toteuttaminen saattaa tuntua mahdottomalta. Ne on siis paras unohtaa, kiskoa villasukat jalkaan ja tallustaa reippaasti keskelle uutta päivää. Ja sehän kuluu vanhemmiten jo sellaista vauhtia, että näen jopa tuntiviisarin nytkähdykset sen kiertäessä kellotaulua ympäri. Lapsena tuosta olisi varmaan ollut lievennystä tuskaiseen oloon, kun odottelin malttamattomana ensimmäisten lumiläikkien ilmestymistä pihamaalle. Se oli varma merkki siitä, että jouluaaton lahjatulva saattoi olla jo melko lähellä.

On myös toiveita ja unelmia, joiden toteutus on loppujen lopuksi vain omasta niskalenkistä kiinni.  Jonkun asian saavuttaminen voi olla rahasäkin takana, mutta eurojakin saa kasattua melkoisen pinon säästämällä vain sinnikkäästi vuodesta toiseen. Eräs näistä monista esteistä on laiskuus. Sen selättäminen on vaikeaa, koska se on sisäsyntyistä ja koodattuna DNA-ketjuun. Joten en pysty neuvomaan miten tuosta taipumuksesta pääsee eroon. Mutta jos joku täysissä järjissä oleva sanoo, että ”en opi”, niin pistän hanttiin. Se ei ole mikään syy olla sukeltamatta uusien elämysten kimppuun. Lähes kaiken voi oppia, vaikka eläkeputki olisikin jo nurkan takana. Oppimiskyky säilyy ilman mentaalisia sairauksia ratakierroksen viimeiselle sataselle asti. Sitkeästi toistoja tekemällä, olen päättänyt itse opiskella tämän vuoden aikana kirjoittamaan kymmensormijärjestelmällä. Ja tuon kunniahimoisen projektin avuksi löytyy netistä jopa oikein mainio ohjelmakin. Katsotaan miten ukon käy.

En ole kuitenkaan itsekään poikkeus suhtautumisessani uusiin ja outoihin asioihin. Kompuroin yhtä lailla omien asenteideni kanssa ja haluan päästä joskus jopa helpolla. Pyydän ATK-ongelmissa poikani paikalle, vaikka googlaamalla selviäisin varmaan niistä itsekin. Syynä ei tietenkään ole laiskuus, vaan ajan käyttö johonkin mielekkäämpään toimintaan (mitä se sitten lieneekään), kuin selvitellä tunti toisen perään niska jäykkänä bittiongelmia. Minua auttaisi, jos edes näkisin ne ja voisin asettaa ne vaikka suurennuslasia apuna käyttäen oikeaan järjestykseen.

Taisin sanoa muutama kuukausi sitten, että minulla on kännykkä vain puhumista varten. Ja koskaan en muuta tule tarvitsemaankaan. Ei ehkä olisi pitänyt. Tilasin uuden mobiililaitteen, vaikka vanha olisi vielä palvellut vuosia. Tyttäreni kuultua, että olin ostamassa kosketusnäytöllisen älypuhelimen, sain välittömästi palautetta: ”Sinun nakkisormillasi ei pysty käyttämään pieniä kuvakkeita”. Minun olisi pitänyt ostaa eläkeläiskännykkä, jossa on jälkiruokalautasen kokoiset painikkeet. Vakuutin, että voin käyttää sukkapuikkoa apuna, jos ongelmia tulee. Todellisuudessa kuvakkeisiin on helpompi osua sormenpäilläni, kuin edellisen puhelimen näppäimiin. Sukkapuikot ovat jääneet vaimolle ja joskus otan avuksi kännykän mukana tulleen plektran. Se ja lukulasit auttavat kummasti pienikokoisten linkkien naputtelussa.

Nyt minulla on siis älykännykkä, josta kuuntelen musiikkini mobiililaajakaistaa pitkin suoraan Ruotsissa olevalta Spotifyn palvelimelta. Voin hyödyntää sitä myös MP3 –soittimena. Löysin siitä valikkoja selaillessani radionkin. Kamera taitaa olla jo arkipäivää. Reissussa onnistuu sähköpostin katsominen ja isompia ostoksia tehdessäni voin vilkaista nettiselaimen avulla, mitä tuote maksaa jossain muussa kaupassa. Parasta on kuitenkin, että siinä on mainio GPS-laite sisäänrakennettuna, joten löydän paikkaan kuin paikkaan. Kieltämättä sydämeni poljento on tavallista rivakampaa, kun liitän sen datajohdolla pöytäkoneeni USB –liittimeen ja avaan ohjelman, jolla voin järjestellä osoitekirjaa ja synkronoida puhelimen muistiin Outlookin kalenteriin tekemäni viimeisimmät päivitykset. Samaa väylää pitkin onnistuu musiikin siirto, uusien karttojen tai erinäisten ohjelmien asennus. Voi sitä riemua, kun näen kuinka bitit marssivat jonossa uuden mobiililaitteeni hopeisen kuoren alle. Siinähän sitä on jo elämälle tarkoitusta yllin kyllin.

Ihme kyllä, en tarvinnut näitä toimintoja puhelimessani viime vuoden puolella, vaikka ne kaikki ovatkin nyt tuiki tärkeitä lisukkeita uudessa kännykässäni. Tässä on ollutkin miettimistä ihan ahdistukseen asti. Mistä noita tarpeita oikein sataa? Ja pelkään, että lisää on tulossa.

maalis 102010
 

Missä mahtaa luurata nyt Jytäjammuni, jonka kumiset tassut saivat 80-luvulla tunnustella monen eurooppalaisen valtion pikipintoja. Erosimme lopulta viiden vuoden tiiviin yhdessäolon jälkeen. Se jäi Kolmannenlinjan nuhjuisen autohallin perälle, kun mielenhäiriössäni vaihdoin sen pieneen Fiatiin. En muista häpesinkö sillä hetkellä, mutta syytä olisi ollut.

Jammullani oli nuoruus, niin kuin minullakin. Se sai silloin kiipeillä Keski- Norjan vuonojen jylhiä rantoja ja vähän vanhempana se otti aurinkoa Unkarissa, Balaton järven rannalla. Saavuimme sinne Puolan lävitse aikana, jolloin Lech Walesa hahmotteli Solidarnos –liikkeen tulevaisuutta Gdanskin telakalla. Luultavasti se tunsi myös vihaa järjettömän kansanmurhan tekijöitä kohtaan, kun parkkeerasin sen Auschwitzin keskitysleirin portin pieleen. Etelä-Puolassa olin ajaa sen yllättäen mutkan takaa eteeni tupsahtaneen heinäkuorman sisään. Se sai myös tuntea millaista oli kiivetä Tatran vuoristoteitä yöllä ja jatkaa ilman lepohetkeä suoraan Unkarin aroille. Ehkä Jammuni muistaa myös sen päivän, kun kävimme kääntymässä Albanian rajalla ja palasimme kotia kohti häikäisevän kirkkaassa Adrianmeren auringossa.

Toivon, että se ei ole nyt jonkun heinäladon nurkassa. Pidän sitä surkeimpana tapana päättää elämänsä, vaikka olisikin kysymys mekaanisesta laitteesta, josta on vaikea tavoittaa alkeellisintakaan sielua. Lähes yhtä karu kohtalo olisi löytää se pitkää heinää kasvavan navetan takaa, puoliksi pusikkoon työnnettynä. Vaikka Jammuni olikin koottu metallista, kumista ja muovista, niin siitä huolimatta taisin rakastaa sitä. Se rakkaus oli melko varmasti molemminpuolista ja se sai täyttymyksensä niinä hetkinä, kun ohjastin sen keskikesän vaaleina kesäöinä tasaiseen laukkaan kohti Pohjanmaan avaria latoniittyjä.

Kun oikein tarkkaan tihrustan halkeillen seinälautojen välistä, niin voin nähdä huolellisesti vahaamani äänenvaimentimet, jotka ovat nyt ruosteisten läikkien verhoamia. Ne on nostettu ladon vastakkaiseen nurkkaan pystyyn ja niiden peitoksi on heitetty huolimattomasti vanha sadetakki.  Bensatankki on hylätty keskelle lattiaa. Runko on kaluttu paljaaksi ja se häpeilee alastomuuttaan erilaisten vatien ja peltikanistereiden keskellä. Moottori on osittain avattu. Sylinterinkannet on poistettu ja mäntien päällä lainehtii ruosteen värjäämää vettä. Olen kuitenkin näkeväni sen surkeassa hahmossa pientä ylpeyttä ja olen myös melko varma, että yksinäisinä öinä se muistelee kaukomatkojaan, joita se teki lähes maailman ääriin asti.

maalis 092010
 

Olen hellinyt vuosikausia mielikuvaa, että Hitlerin äidinkieli olisikin ollut Ranska tai Italia? Olisiko hän silloin saanut kannatusta, niin paljon kuin sai? Olisiko hän onnistunut saamaan massat hurmostilaan? Mikään ei näytä typerämmältä, kuin korokkeella seisovan puhujan edessä vellova väkijoukko, joka mylvii tukihuutojaan tasaisin väliajoin. Hitler oli harjoitellut liikkeensä tarkkaan. Puhe aloitettiin pää hieman takakenossa ja kädet sivulle tuettuna. Tuo asento viestii luottamusta. Sieltä oli hyvä katsoa alaspäin, saksalaisesta tammesta valmistetun puhujapöntön reunan yli. Jossain vaiheessa sanottavaa, kädet näyttelivät tärkeää roolia. Ne liikkuivat harkitusti, vahvistaen jokaista voimakasta äännettä ja puheen rytmiä. Huipennus oli tietenkin tuo Hitler-tervehdys, joka tehtynä väkijoukon päällä, oli eräänlainen kansakunnan isän siunaus. Miten tuo kaikki on edes mahdollista? Vain puhuja, harkittu karisma ja sanojen paino vaikuttaa. Itse puheen sisältämä viesti ja sen sisältö on toisarvoista. Luultavasti Hitlerin suurin ongelma oli noiden esiintymisten aikana pitää naama peruslukemilla, vaikka nauru etsikin ulospääsyä karhean kuoren alta. Jos on itse sen verran fiksu, että ymmärtää muiden kieppuvan lähes tahdottomasti pienestäkin eleestä, niin mikäpä sen mukavampaa. Valta on varmaan tuntunut makealta.

Joku voi tässä vaiheessa huomata, että Mussolini puhui viehkeää Italiaa ja sai myös massat liikkeelle. Ehkä hänellä oli niin paljon karismaa, että se työnsi tuon hellimäni kieliongelman syrjään. Kenties puheissa oli myös enemmän sisältöä, kuin aateveljensä vastaavissa esiintymisissä. Molemmillehan kävi lopulta aika surkeasti. Hitlerin loppu tuli oman käden kautta. Mussolinin ja hänen rakastajansa kohtasivat viikatemiehen karun hahmon partisaanien käsissä. Nämä kuljettivat ruumiit Milanon torille, jossa ne olivat jonkin aikaa kaiken kansan töllisteltävänä. Lopulta ne ripustettiin roikkumaan nilkoista keskusaukion bensa-asemalle. Ihminen ei taida muuttua miksikään, oli sitten voittajien tai hävinneiden puolella.

Ranska ja Italia ovat molemmat kieliä, joita voisi sanoa olomuodoltaan femiinisiksi. Niillä kelpaa kuiskia rakkauden tunnustuksia tai lausua ääneen loppusoinnullisia runoja. Jos kieli on jo itsessään lyriikkaa, niin surkeakin lausuntatapahtuma voi kuulosta Mozartin huilusonaatilta. Jossain äänestyksessä nuo kaksi kieltä on valittu maailman kauneimmiksi. Ja ranskalainen  l’amour- sana sanojen kuningattareksi. Sehän tarkoittaa (yllätys, yllätys) rakkautta. Kun taas sana ”armour”, joka näyttää hyvin samanlaiselta, on englantia ja tarkoittaa haarniskaa. Eli ne ovat jossain mielessä jopa toistensa synonyymeja. Rakkaushan on kuin haarniska. Se kun velloo holtittomasti sisuksissa, niin ystävät ja muukin sosiaalinen elämä jää etäiseksi; aivan kuin niiden välillä olisi kerros peltiä.

Mielikuvassani kävi lopulta näin: ”Kaikki olivat mykistyneitä. Hitlerin kurkussa sorahtelivat ranskalaiset verbit, adjektiivit ja substantiivit. Ne soljuivat kauniina virtana puhujapöntön reunan yli kohti väkijoukkoa. Hän nuoleskeli suupieliään ja hymyili kauniisti. Melko pian kuuntelijoiden hämmennys vaihtui tyrmistykseksi. Hakaristiliput vedettiin apeana puolitankoon ja kannattajien yläviistoon kohotettu käsi laski nykien polviin. Tämän jälkeen he käänsivät selkänsä Valtakunnankanslerille ja poistuivat paikalta naureskellen. Aatu jäi yksin ja palasi välittömästi Goebbelsin tukemana Saksan kielen kurssin pariin. Tässä vaiheessa astuu mukaan säälini. Mikään ei kuulosta kamalammalta kuin tuo kieli, jossa on sama poljento kuin marssisaappaissa. Lisäksi se vaatii niin paljon keuhkoilta, että tupakoitsijoilla saattaa olla jossain vaiheessa vaikeuksia sen ääntämisessä. Saksa on terveiden arjalaisten kieli”.

maalis 062010
 

Tänään oli jo sellainen päivä, että olisi kannattanut sitoa räystäät rautalangalla kiinni. Vesi lorotteli pitkin pihaa väistellen isompia lumimöykkyjä ja lasten kumisaappaita. Odotin myös näkeväni ensimmäisen leppäkertun ja kuulevani talitiaisen karheita lauluyrityksiä. Vaikka tuo melodia on yksinkertainen, niin suvea kohti se saa kuitenkin auringon väristä kirkkautta, joka taas hiipuu syksyn koleisiin sateisiin. Mutta onneksi siihen on pitkä matka. Ensin on välissä jäättömät järvet ja viljapellot, joiden väri vaihtuu kesän edetessä harmaasta kultaan. Keväällä uomissaan hurjina ryntäilevät joet laiskistuvat päivä päivältä ja niiden kohiseva marssilaulu vaihtuu lapsuuteni Suvivirteen, joka nostattaa vieläkin silmäkulmiin aavistuksen kosteutta, vaikka kesäloma olisikin vasta elokuun loppupuolella.

Evoluutio on kokeilunhalussaan maalannut vuosimiljoonien aikana metsät vihreiksi, sillä se on kaikista rauhoittavin väri. Se on mahdollistanut lähes rikkeettömän rinnakkaiselon metsäpuuvyöhykkeellä. Kesäisen kasvuston siimeksessä hiippailevan desantin päässä tuskin risteilisivät kovinkaan inhottavat ajatukset, hänen työnnellessään pajunkissoja sivuun tai kuunnellessaan kanervikossa maaten honkien humisevia latvoja. Jos puut olisivat vaikka porsaan punaisia, niin maailmassa käytäisiin varmaankin paljon enemmän sotia. Tämä kertoo, että kaiken takana täytyy olla Suunnittelija. Värillä on siis väliä.

Nuorempana olisin heittänyt tässä vaiheessa kevättä rinkan selkään ja lähtenyt liftaamaan kohti suomineidon kainaloa ilman sen kummoisempaa päämäärää. Repussa olisi ollut kamera ja hammasharja, päällä sidottuna teltta ja makuupussi. Yksillä kalsareilla pärjäsi silloin viikon ja paidalla kauemmankin. Sukkia lähinnä paikattiin, ei pesty. Eli kaikki olisi ollut mukana todelliseen nuoren miehen elämysmatkailuun. Se olisi saanut täyttymyksensä, kun teltan katolle yöllä kertyneet vesilammikot olisivat norotelleet sisältönsä niskaani, kömpiessäni kapeasta suuaukosta aamupissalle.

Tällainen päivä valaa myös optimismia. Aurinko tuntuu lämpöiseltä kasvoilla ja olen ihan varma, että kehon liikeradat laajenevat jonkin verran. Pää istuu hieman joustavammin hartioiden välissä ja se taipuu sivulle päin kymmenen astetta enemmän, ilman tuota pelottavaa rutinaa. On tuo aurinko ihmeellinen asia. Vaikka se sirotteleekin lämpöisiä fotoneitaan niskaamme, niin kaikesta vakuuttelusta huolimatta jääkausi on tulossa. Se tulee pohjoisesta rytinällä ja tuo tullessaan aroilta niin kylmät tuulet, että viimeistään loputkin Valtionrautateiden junat lopettavat liikennöinnin. Itse muutan Ranskan korkeudelle hyvissä ajoin ja alan kasvattamaan viiniköynnöksiä. Sillä jos viini loppuu maailmasta, niin samalla katoavat myös runoilijat. Vaikka he ovatkin kansantaloudellisesti turha painolasti, niin he osaavat ainakin sitoa poninhäntänsä kauniisti.

Mutta parasta tulevassa kesässä on sen vaikutus ryppyiselle naamalle. Auringon lämmittäessä noita kuoppia ja kanjoneita, niin ne turpoavat pikku hiljaa ja saavuttavat saman tason kuin ympäröivä iho. Tämä siis keväästä ja kesästä. Syksyä on parasta lähestyä Vivaldin vuodenaikoja kuunnellen. Sieltä löytyy talvikin.