tammi 312010
 

Ensimmäinen humoristi johon tutustuin perusteellisemmin (ja jota lukiessani taisin hetkittäin jopa olla hengittämättä) oli 1500 –luvun alkupuolella elänyt ranskalainen humanisti François Rabelais, jonka papillinen ura ei ehkä istunut kovinkaan hyvin viisiosainen teossarjan irvailevaan tekstiröykkiöihin. Niillä riveillä kun ei kunnioitettu ketään. Keppiä sai niin katolinen kirkko kuin yliopisto-opetuskin. Ja taisivat saada ihan ansiosta. Aika oli moraaliarvoiltaan ankeaa, sillä Lutherhan naulasi myös teesinsä kirkon oveen samoina vuosina, kun tämä Suuren Gargantuan hirmuisen elämän kirjoittaja teroitti ajatuksiaan ja veisteli munkin kammiossaan kynäänsä valmistautuessaan huumorin keinoin selvittelemään aikansa epäkohtia. Ei siis ihmekään, että tämä isokynäinen yhteiskuntakriitikko julistettiin lopulta kirkon puolelta pannaan.  François saa kaiken kunnioitukseni, jota hän tuskin tarvitsee. On todella rohkeaa kävellä selkä edellä yhteiskunnassa, jossa uskonto taisi määritellä aika pitkälle suhteen ympäröivään todellisuuteen. Siitä ei tainnut päästä eroon, kun vasta kuolinvuoteellaan ja silloinkin viimeinen näky saattoi olla katolisen papin syntiä tihkuvat silmänaluset.

Olen ajatellut, että hyvä humoristi näkee elämässä mahdollisuuden hämätä sitä. Elämä tottelee häntä, istuu kun pyydetään ja antaa tassua tarvittaessa. Huumori on outojen mielikuvien marssittamista näyttämölle, jossa itse esitys tapahtuukin katsomon puolella. Huumoria ei tarkenneta sinne missä tapahtuu, vaan jonnekin aivan muualle. Kirjallinen tuotos huumorin keinoin saattaa kertoa todellisuudesta ja sen ilmiöistä paljon enemmän kuin perinteinen realistinen proosa, joka kuvailee tilanteita ja rakentaa jännitteitä melko tarkkaan valitun struktuurin pohjalta. Tämä kerronta tunnistaa elämän rajallisuuden. Se tietää, että kaikki voi mennä pieleen. Kun taas humoristi voi elää samaa hetkeä yhä uudelleen. Huumorin avulla ei yleensä rakennella vuosikymmenien draamaa. Sen tehtävänä on vain venyttää jokaista päivää sen verran, että unohdamme ikävät asiat. Huumori on oiva keino paeta arkea ja tehdä se viisaasti. Itse ainakin luotan enemmän hymyilevään ihmiseen, kuin poskipäitään sisältä päin imeskelevän tosikkoon, jonka kulmakarvat lähenevät toisiaan kohti päivien käydessä vähiin.

To Be Continued…

tammi 302010
 

Joskus pankkiautomaateilla on jonoja, niin tässäkin tapauksessa. Niissä ei myöskään yleensä jutella tuntemattomien kanssa, tässä tapauksessa kyllä juteltiin.  Ja näin se tapahtui melkein sanasta sanaan, tunteesta tunteeseen. Hän se aloitti tämän, vieras mies, jota en ollut koskaan nähnyt. Ei se minua haitannut. Ja miksi olisikaan? Hän oli varmaan jo seitsemänkymmentä, vaaleat hiukset jotka olivat kammattu hieman huolimattomasti sivuille. Otsa oli sileä. Sieltä oli helppo sanoa sanottavansa. Siis peruseläkeläinen, joka toivoo pysyvänsä hengissä vielä muutaman vuoden, jotta näkisi kuinka lasten lapset oppimaan ajamaan ilman apupyöriä. Hän on perhekuvien vaari, joka seisoo hieman sivussa ja on vaivautunut. ”Mitä minä tässä kuvassa teen, annetaan nuorimmille tilaa.” Hän menee kameran eteen kuitenkin, mutta ei aivan keskelle. Se kohta on varattu niille, jotka ovat tässä elämässä tärkeämmässä roolissa. Vaari on jo poistumassa.

”On tässä toinenkin automaatti, mutta nuoriso on tuhonnut näppäimistön.”, keskipäivän vaarini sanoo. Siellä on jossain tuttu suodatin, jonka lävitse nämä mielipiteet tulevat.

”Miten niin nuoriso?” Ihmettelen. Jossain sisälläni harmittaa. Se on se oma möykkyni. Se ei siedä ”päähän potkimista” ilman perusteluja, ilman todisteita.

”Ovat kaataneet kolaa näppäimistölle ja se on jäätynyt. Eivät ne painu sormien alla.”

Katson hänen sormiansa. Kyllä niillä raksalla pärjäisi, joten tiukkaan on juoma jäätynyt, jos niitä ei saa noilla painettua pohjaan.

”Harmillinen juttu, mutta jos se on ollut sittenkin joku aikuinen”, ehdotan. En saa olla samaa mieltä. En anna periksi.

”Aikuinen? Kyllä se on ollut tuota nuorisoa.”

Siihen kohtaan tuli piste. Pääsin seuraavaksi automaatille. Otin rahani ja toivotin hyvää päivänjatkoa miehelle, jota omalta osaltani kadehdin. Hänellä oli jämäkkä mielipide. Itse yritän ottaa selvää ensin joka asiasta. Elämähän siinä loppuu kesken. Menee niille harakoille koko juttu.

Mitäkö itse ajattelin tuosta automaatin tärvelystä? Todennäköisesti joku nuori, joka on ohimennen lorauttanut sille kulauksen juomaa, kun piti todistaa  jotain itselleen. Tai ehkä sille jengille, joka myhäili tyytyväisenä katsellessaan tuota aikuistumisriittiä.

tammi 272010
 

Nettien keskusteluryhmät ovat mahdollistaneet, että oman mielipiteen tyrkkääminen muiden luettavaksi on todella helppoa. Kynnys on huomattavasti matalampi kuin aikoina, jolloin ei ollut muuta väylää kuin tarttua kynään ja lähettää kirje yleisönosastoon liitettäväksi. Eli kaikki pitäisi olla hyvin. Mutta ei ole. Ei todellakaan. Aiemmin oman kritiikin suodattama kuona seuloutui pois jo siinä vaiheessa, kun raapustimme huolellisesti lopullista tekstiä ja pudotimme sen lähimpään kirjelaatikkoon. Ja kun jouduimme vielä lisäämään mielipiteemme alle yhteistiedot, niin se takasi, että lopputulos mennä kolkutteli hyvinkin sivistyneen käytöksen rajojen sisäpuolella, verrattuna näihin anonyymeinä ulostettuihin bittikokkareihin.

Mutta mikä esim. näissä iltapäivälehtien kirjoituksissa ärsyttää? Se ei ärsytä, että on tehnyt oman ymmärryksensä pohjalta ihan asiallisen  vastineen, joka lähemmin tarkasteltuna hieman lenkkaa, nilkuttaa sieltä ja täältä. En siis puhu kirjoitusvirheistä, enkä sanojen kompuroinnista toistensa kantapäille. Mutta antaa onnahdella, jos sen takana on inhimillistä rehellisyyttä.  Mutta jos roiskaistaan mielipide sieltä ”mutu –pussin”  -pohjalta, jonka kepeiden perustelun päälle jo voi ensimmäisen virkkeen jälkeen astua isolla monolla, niin sitä ei voi edes sanoa mielipiteeksi. Jos se on todettu kaikkien realiteettien äidin syntymättömäksi lapseksi jo näin alkuvaiheessa, niin minua ainakin alkaa harmittamaan. ”Miksi et katsonut vaikka Googlella, ennen kuin jaoit ajatuksiasi muiden ihmeteltäväksi. Siihen olisi mennyt muutaman kymmenen sekuntia”, mutisen ääneen ja yritän taas ymmärtää.

Ja tämähän ei vielä riitä. Eteeni astuu vielä ryhmä, joiden kirjoitukset pitäisi moderoida välittömästi, kun ne ilmestyvät luettavaksi. Ei varmaan yllätys, kun kirjoitan tähän sanan ”rasistiset”. Hyväksyn kyllä kritiikin, vaikka maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan, jos se on asiallista ja perusteltua. Mutta en paskanheittoa, jonka kohteena ovat elämää kunnioittavat ja heikompia puolustavat inhimilliset arvot. Kun näen tällaisen kirjoituksen olen todella voimaton. Myös kyky yrittää ymmärtää viimeiseen asti saa melkoisen kolauksen. Jään vain ihmettelemään (ja joskus pyyhkimään silmäkulmia) ja harmittelemaan, miten joku voi tuhota elämänsä johdattamalla itsensä pois kaikista niistä mahdollisuuksista, joita ihmisenä oleminen tarjoaa.

Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta pieni ponnistus ymmärryksen suuntaan on tietenkin jokaiselta ihan toivottavaa. Tätä hoen itselleni päivästä päivään, kun törmään typeryyteen ja puolikkaisiin ajatuksiin, joiden hinnalla ei saisi ostettua  edes yhtä kiveä kylmään kiukaaseen. Tässä on jotain samaa kuin siinä suomalaisessa miehessä, joka esittää maanantaiaamun ensimmäisellä kahvitunnilla kuinka hän oli viikonloppuna niin kännissä, että ei muista siitä yhtään mitään. Tämä ei ole kuitenkaan tilanteessa järjettömintä, vaan se, että hän saa ihailevia ilmeitä työkavereiltaan. Onhan tuo melkoinen sankariteko, kun on kulauttanut pullon varttitunnissa tyhjäksi ja jatkanut arvokasta viikonloppua tilassa, jossa on vaikea erottaa sänkyä lattiasta. Mutta yritän ymmärtää, ymmärtää…

tammi 262010
 

Huumori on kummallinen asia. Se naurattaa tai sitten ei.  Oikeastaan huonoa huumoria ei pitäisi olla edes olemassa, sillä sehän ei ole silloin huumoria lainkaan. Mutta jos tarkastellaan tätä pohjoista jään ja lumen peittämää suomineitoa, niin sen kauniin kapeilla lanteilla asuu kaksi humoristia, jotka ovat osanneet muuttaa rahaksi sen, että lukija unohtaa edes vähäksi aikaa arjen ikävät venkuilut.  (Blogissani on varattu heille myöhemmin oma tilansa. Sillä toinen heistä on suosikkikirjailijani. Ja hän ei ole Arto Paasilinna). Tosin hyvä huumori loppuu siihen, kun puhutaan euroista. Huumoria tihkuvan tekstin kirjoittaminen täytyy olla kutsumustehtävä ja kirjoista saadut rojaltit ovat ikävä piirre, johon pitäisi lähinnä suhtautua hihittämällä.

Huumoria voidaan analysoida, repiä pieniksi rievuiksi ja kutoa värikkäiksi matoiksi, niin kuin montaa muutakin asiaa. Lähdetään kuitenkin fyysisestä havainnosta liikkeelle eli miltä näyttää naurava ihminen? Hyvin typerältä, sillä tämä outojen mielikuvien parissa askarteleva kansalainen honottaa suu auki ja paljastaa samalla karkkipussien tuhoamat hampaansa, joiden välissä voi pahimmillaan olla piipunvarren mentäviä aukkoja. Kyseessä on myös totaalinen itsehillinnän pettäminen. Jos emme pysty hallitsemaan omia tunneilmaisujamme, niin miten pystymme tekemään elämässämme ensimmäistäkään järkevää päätöstä?  Ainakin uskottavuus katoaa ja se on paha juttu se. Ihmisen elämää arvioidaan muuten tämän ”fraasin” kautta yllättävän sitkeästi.  Mutta tuohon käsiteanalyysiin palaan joskus myöhemmin. Ehkä siinä vaiheessa, kun olen menettänyt itse uskottavuuteni. Ja sehän voi olla aika lähellä. Tosin uskottavuuden pettäminen voi olla myös vapauttavaa, sillä sen jälkeen voi käyttäytyä huomattavasti rennommin.

Olen kuullut joskus virkkeen, että ”se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa”.  Sen taustalla lienee tyypillinen  ”minun pitää sanoa viimeinen sana” –ajattelu. Kansan leukaperistä lähteneiden ikivanhojen sanontojen takana on kieltämättä oivaltavaa arjen filosofiaa. Se osaltaan myös kertoo, että ihminen ei ole muuttunut miksikään satojen vuosien aikana.  Ja miksi pitäisikään?

Mutta mikä mahtaa olla se viimeinen kohta elämänkierron loppupuolella, kun vielä naurattaa? En muista mistään lukeneeni, että normaalilla ymmärryskyvyllä varustettu ihminen olisi hihitellyt edes kämmeneensä maatessaan kuolinvuoteella ja tuijottaessaan lukemattomien tippapullojen pohjia. Tämä on sinänsä hyvä asia, sillä Taivaaseen on syytä astua suupielet hieman alaviistossa, ainakin tässä Lutherin kehittämässä mallissa. Pahinta mitä voi tehdä on kaiketi murjaista sisäänpääsyä jonottaessa typerä kaksimielinen vitsi. Huomaat olevasi melko pian taas rivin hännillä. Ja kun Telluksella kuolee päivittäin noin 150 000 ihmistä, niin sen jonon täytyy olla melko pitkä. En tainnut huomioida sitä, että kaikkihan eivät tietenkään odottele pääsyä samaan taivaaseen. Mutta pitkä sen täytyy kuitenkin olla. Joten kannattaa keskustella vain vakavista aiheista vieruskaverin kanssa ja yrittää näyttää mahdollisimman vaatimattomalta ja henkisesti köyhältä, kun joutuu lopulta kasvokkain avaimiaan ylimielisesti kilisyttävän Pietarin eteen. Kieltämättä kadehdin tuota valtaa, mitä hänelle on annettu…

To be continued

 Posted by at 09:28
tammi 242010
 

”Mietittyäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa, että maailma on sana.” Riihimäen tunnetuin kirjailija Samuli Paronen tuumasi näin tarkkailtuaan ympärillään kieppuvaa todellisuutta miehen iän verran. Hienosti ajateltu, vaikka en edes ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tätä ominaisuutta pidän kuitenkin sen merkkinä, että kyseessä on todella upea oivallus. Eräs tapa hahmottaa virkkeen merkitystä on tarttua siihen konkreettisesti. Näinhän lukija tuon sanajonon todennäköisesti ensimmäiseksi käsittää. Mutta miten kielestä voi tulla synonyymi kaikelle sille fyysiselle,  joka takertuu meihin päivästä toiseen. Miten maailma voi olla vain sana?

Samuli teki ennen kirjailijaksi ryhtymistä maa- ja metsätaloustöitä. Elämä oli kohdellut muutenkin kurjasti. Viikatemies kävi sisällissodan ilottomilla vankileireillä melko ahkerasti ja vei mennessään myös isän.  Äiti kuoli kymmenkunta vuotta myöhemmin influenssaan. Aika mahdoton yhtälö: elämä retuuttaa ja kaikki kurjuus tiivistyy tämän ajattelijan aivoissa vain sanaksi.  Soitan psykologin apuun ja istutan hänet työtuolini viereen sängyn reunalle.

”Poika kärsi niin paljon, että hän ei enää jaksanut uskoa sen olevan edes mahdollista. Etkö tuota oivaltanut?”. Hyvä ystäväni vastaa ja tarkkailee minua, kuin olisin itse kiireesti avun tarpeessa.

”Tämä nuori mies kasvoi aikuiseksi ja eli pikku hiljaa ihan tavallista elämää. Kirjoitteli kirjoja ja siinä sivussa sujautti aforismeja pöytälaatikkoon. En usko tuohon väittämääsi”, vastaan hieman tuohtuneena.

”Se oli jossain siellä pinnan alla koko ajan tämä elämän mielettömyys. Samuli ymmärsi, että olemassaolo on niin absurdi juttu, että se ei kestä edes kriittistä ajattelua. Mutta taidan tästä lähteä.”

Sänky on taas tyhjä. Verhon välistä näkyy luminen maisema, josta on vaikea löytää mitään absurdia. Vaikka se ei ajattele, eikä tunne, niin se on itsessään kuin arvoituksellinen aforismi, jota ei tarvitse ravistella niin kauaa, että housut putoaisivat nilkkoihin. Maailmaa kuvataan sanoilla, ehkä se oli sitten vain tämä. Ja siihen näyttää riittävän kolmetoista kirjainta, joista kuusi on vokaalia. Virnuilen Audin takavaloille, jotka piirtävät hämärään lähes ympyrämuotoisen lenkin, ennen katoamistaan läheisen mäen taakse.

Olenko jo liian vanha ajattelemaan ja liian nuori tuntemaan? Siinä välissä ei ole kaiketi yhtään mitään? Taidan katsoa Tarantinon elokuvan. Ymmärrän kuitenkin niitä.

 Posted by at 22:19
tammi 242010
 

Kun aurinko on laskenut talvella taivaanrannan taakse ja valo sirottuu oikealla tavalla ilmakehässä, niin olemme keskellä sinistä hetkeä. Jotkut sanovat näkevänsä sen kesälläkin. Itse en muista nähneeni sitä koskaan, vaikka kuljenkin kameran kanssa vahtimassa erilaisia poikkeamia maisemassa ja sen valaistuksessa. Mutta tänä talvena olen huomannut auringon noustessa ja laskiessa tuijottavani ympäristöä, joka on sävyltään niin kaunis, että se voisi minun puolestani potkia kesän pois tieltään ja tarttua seuraavaa talvea lahkeesta kiinni. Kieltämättä varhaisen kesäaamun harsomainen usvakerros erämaajärven päällä on koskettava näky, mutta uutuudellaan ainakin tämän talven värit peittoavat sen. Vaikka pensseliä onkin käytetty vain kevyesti värinapissa, niin lopputuloksena on ollut kiehtova valomaalaus ilman ikäviä kehyksiä.

Tänä talvena on myös ollut huomattavan paljon lunta. Havupuut kurottelevat pakkastaivaalle suuret lapaset käsissään. Jossain kohdin voi näkyä vihreä pikkurilli ja pala peukalonjuurta. Luultavasti tämä ihailemani outo värivivahde liittyy juuri tähän kaiken peittävään lumikerrokseen. Se on kiivennyt vauhdilla puun runkoja ylös ja levittäytynyt varovaisesti oksien päihin saakka. Sitä ei pudota edes kevyt tuuli, sillä se on liimattu tiukasti kiinni neulasiin sitkeällä pakkasliimalla.

Tätä valon outoa väriä (en osaa sijoittaa sitä kovinkaan tarkasti väripalettiin) tuskin tulemme näkemään ensi talvena. Joten olen yrittänyt valokuvata sitä, mutta huonolla menestyksellä. Silmähän näkee kymmenen aukon verran sävyjä ja kameran kenno huomattavasti vähemmän, kun katsomme saman aikaisesti syviä tummia varjoja ja kirkasta auringon polttamaa maisemaa. Ja siinähän tämä ongelma taitaa olla, että juuri tämä tavoittelemani hienovarainen vivahde jää sinne liukuvärien väliin ja sen vangitseminen kuvakennolle taitaa olla lähes mahdotonta.

Ystävä tuli kylään. Matka oli kestänyt tavallista pidempään.  Hän kertoi, että pellon päällä viipyilevää aamu-usvaa oli mahdoton ohittaa pysähtymättä. Ja kun kamerakin oli mukana, niin sain elää itsekin tuon matkan.

Kuvat: Erkki Nikander

 Posted by at 12:54
tammi 232010
 

Maailman arvostetuimman luontokuvakilpailun Wildlife Photographer of the Yearin voittajan José Luis Rodríguezin kuva aidan yli hyppäävästä sudesta on osoittautunut väärennökseksi. Tuon esille saaminen on vaatinut perinpohjaista tutkimista, johon on osallistunut Lontoon luonnonhistoriallinen museo ja BBC Wildlife Magazine. Kuvan ottanut espanjalainen harrastaja kieltää syyllistyneensä moiseen syntiin, joten ehkä kuvan taiteellinen arvo määritelläänkin lopulta lakituvassa? Näen mielessäni kuinka petoeläinasiantuntijat ovat tutkineet kuvaa suurennuslasilla ja yrittäneet löytää hukkaparan silmistä edes pientä älyn pilkahdusta, joka kertoisi inhimillisyydestä. Uutinen on surullinen meille valokuvien ystäville vai onko sittenkään?  Joku tässä nyt mättää ja oikein kunnolla. On pakko ihan ensimmäiseksi kysyä, että mikä on kesytetty susi? Biologisesti sellaista ei kaiketi ole, koska suden luonto ei muutu koiraksi vaikka se hyppisi narua aamusta iltaan omakotitalon etupihalla ihmislasten kanssa. Entä jos tapaan metsässä villin suden, annan sille säännöllisesti kaluttavaa ja saan jossain vaiheessa sen hyppäämään käskystäni aidan yli. Olen ottanut siis huonon kuvan, koska susi oli oppinut luottamaan minuun. Jos totta puhutaan, niin ei ole suuri temppu yhdistää kuvankäsittelyohjelmalla loikkaavaa sutta ja porttikuvaa, joten luontokuvan määrittelyssä tullaan kaipaamaan jatkossa dopintestejä tarkempaa tutkimusta. Tai ehkä meidän pitäisi tarkastella luontokuvan kriteereitä uudelleen? Ja yksi otos tapahtumien kulusta on aina väärennös, sillä se ei huomioi ympäristöä eikä tilannetta laajemmin.

Joskus vuosikymmeniä sitten pohdittiin äänekkäästi, että  ”onko valokuvaus taidetta?” Tuohon mietintäkohtaan ei tainnut löytyä apua edes 1970 –luvulla muodissa olleista solarisaatiokuvista,  jotka näyttävät nykyään aika onnettomilta, suorastaan ponnettomilta. Myöskään googlen haku ei löydä montaa osumaa tuolla termillä,  joten se kertonee mitä tuolle ”olenvarmastitaidetta” –fraasille on käynyt vuosien kolkutellessa eteenpäin omalla painollaan ja määritellessään pikku hiljaa valokuvan arvoa suhteessa muihin kuvataiteisiin. Ja taidettahan siitä on tullut. Vai onko sittenkään, jos yritetään yhdistää luontodokumentointia  ja taiteellista ilmaisua yhtälöön, jonka olemusta pitäisi kaiketi arvioida vain esteettisistä lähtökohdista. Voiko taidetta arvottaa muuten?  Ja eikö valokuvan anneta sittenkään olla taidetta?.

Valokuvan ”ongelma” on tekniikka, joka määrittää siitä helposti dokumentointia. Kukaan ei ehdollista kuvataiteessa luontomaalausta koskaan sillä, että onko kohde aito. Ei tietenkään, koska se on taideteos ja sitä on pyrittävä katsomaan kokonaisvaltaisesti esteettisten silmälasien lävitse. En myöskään usko, että kuvataiteilijat puhuvat niin paljon välineistään kuin valokuvauksen harrastajat. Ottaisivat kuvia senkin aikaa, kun kinastelevat keskustelupalstoilla eri objektiivien hiuksen hienoista eroista, joilla ei todellakaan määritellä lopullista kuvan arvoa.

Unohdin arvoida tuon kuvan. Huonosti nukutun yön jälkeen se on yllättävän huono. Ja jos tarkkaan katson eläinparan silmiin, niin kyllä siinä taitaa sittenkin olla jotain inhimillistä. On hyvä, että Punahilkka tapasi metsässä tämän veijarin ilkeämmän serkun, sillä silloinhan olisi tuo klassikkosatu jäänyt kirjoittamatta.

 Posted by at 10:32
tammi 232010
 

Kaverini kysyi eilen toiselta laidalta Eurooppaa, että mitä tulen bloggaamaan, kun kuuli suunnitelmistani. Se on helppo kysymys, kun lojuu lämmitetyssä uima-altaassa ja heittelee auringon väristä palloa lasten lastensa kanssa. Kateudesta en nyt ainakaan, vaikka sitäkin siis olen. Rajaan ulkopuolelle myös reseptit, joululahjatoiveet ja horoskoopit. En myöskään tule kirjoittamaan päiväkirjaa aamun ja illan väliltä, koska ne ovat keskimäärin tylsiä; jätän tuon Facebookin inhottaville kasvoille. Mutta tulen kirjoittamaan varmaankin melko paljon valokuvauksesta, elokuvista, historiasta, luonnontieteistä, huuhaasta, kirjallisuudesta, rakkaudestani maantiepyöräilyyn, tekniikasta ja muista erinäisistä mielenkiintoisista ilmiöistä, joihin takerrun väljistä punteistani vähän väliä nettiä selaillessani.

Eli pyrin kaikin tavoin antamaan itsestäni älykkäämmän kuvan, mitä todellisuudessa olen. Joten itseironialla ja huumorilla on tässä projektissa myös oma tilansa. Uskon, että se paljastuu jo nettiosoitteessa, jonka poimin jostain murresanaluettelosta.

 Posted by at 08:32